Tess oli kiinnittänyt hatun päähänsä, mutta ei liikkunut paikaltaan.
— Ei, hyvä herra, hän sanoi valkoisten hampaiden välkkyessä ja silmissään uhmaileva voitonriemu, ei toista kertaa mielisuosiolla.
— Mitä — etkö tule rattaille?
— En, aijon kulkea jalan.
— Trantridgeen on vielä kuusi tai seitsemän kilometriä.
— Vaikka olisi kaksi peninkulmaa. Sitä paitsi tulee hevosmies perästä.
— Sinä viekas penikka! Tahallasiko sinä heitit hatun menemään?
Vannonpa että niin teit.
Tessin äänettömyys vahvisti hänen epäluuloansa.
Silloin D'Urberville rupesi noitumaan ja haukkumaan vaikka miksi tuon kepposen takia. Äkkiä hän pyöräytti hevosen ympäri ja koki ahdistaa hänet rattaiden ja aidan väliin. Mutta tätä hän ei saattanut tehdä häntä vahingoittamatta.
— Saisitte hävetä syytäessänne noin ruokottomia sanoja, huudahti Tess tulistuneena aidan selältä, johon hän oli kavunnut. En pidä teistä vähääkään, vihaan ja inhoan teitä. Lähden takaisin äitini luo!