D'Urbervillen luonto lauhtui nähdessään Tessin vimman ja hän alkoi nauraa makeasti.
— Nyt minä vasta sinusta pidänkin, hän sanoi. Tule rattaille ja ollaan taas ystäviä. En minä toista kertaa yritäkkään vasten tahtoasi. Vakuutan sen kunniasanallani.
Mutta Tess ei noussut. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että toinen ajoi hevostaan hänen rinnallaan, ja näin he lähenivät verkalleen Trantridgen kylää. Joskus D'Urberville soimasi itseään, että ilkeytensä vuoksi oli ajanut hänet astumaan jalan. Tess olisi tosin nyt saattanut luottaa häneen, mutta D'Urberville oli menettänyt hänen luottamuksensa toistaiseksi, ja tyttö asteli tietä pitkin, miettien mielessään, eikö olisi viisainta kääntyä kotiin päin. Hän oli kuitenkin vastikään tehnyt päätöksensä, ja sen purkaminen ilman painavia syitä tuntui hänestä lapselliselta. Kuinka saattaisi hän astua vanhempainsa silmäin eteen, kuinka saisi hän arkkunsa ja kuinka voisi hän rikkoa kaikki tuumat perheen auttamiseksi moisten tunnesyitten takia?
Kohta näkyivät mrs D'Urbervillen huvilan savutorvet, ja vähän erillään oikealla puolella oli kanala ja tupa, joka oli määrätty Tessin asuntopaikaksi.
9.
Kanayhteiskunta, jonka johtajaksi, muonittajaksi, hoitajaksi, lääkäriksi ja ystäväksi Tess oli otettu, sijaitsi vanhassa, olkikattoisessa majassa. Sen ympäristö oli ennen ollut puutarhana, nyt se oli hiekotettuna pihamaana. Rakennuksen peitti sakea murattiköynnös, jonka oksat kiersivät savupiippuakin, saaden sen näyttämään rappeutuneelta tornilta. Koko alakerta oli kanojen hallussa, jotka tepastelivat ylväinä ympärinsä, aivan kuin talo olisi ollut heidän rakentamansa, eikä vanhojen tilanomistajain, jotka nyt lepäsivät siellä täällä kirkkotarhassa. Näiden jälkeläiset pitivät miltei häväistyksenä sukuaan kohtaan, että tästä talosta, joka niin kauan oli ollut heidän kotinaan, joka oli maksanut heidän esi-isilleen niin paljon rahaa ja ollut heidän omaisuuttaan useita sukupolvia ennen D'Urbervillein tuloa, mrs Stoke-D'Urberville mistään välittämättä oli laittanut kanalan, heti kun oli saanut kartanon käsiinsä. "Isänisän eläissä se kelpasi kristityille ihmisille", he sanoivat.
Huoneissa, missä kymmenet pienokaiset ennen olivat itkeneet hoitajattariensa polvilla, kaikui nyt äsken munankuoresta päässeiden kananpoikien piipitys. Kana-pölhöt pöyhkeilivät nyt häkeissään siinä, missä muinoin arvokkaat maanviljelijät olivat istuneet jykevillä tuoleillaan. Takan nurkkauksessa ja suurella liedellä, missä tuli ennen loimusi, oli nyt kumottuja mehiläiskekoja, joihin kanat munivat, ja ulkopuolella, missä muinoiset asukkaat olivat työaseillaan maata muokanneet, ruopostelivat nyt kukot hiekkaa jaloillaan.
Puutarhaa ympäröi muuri, jossa oli vain yksi ovi.
Kun Tess seuraavana aamuna oli järjestellyt ja hommaillut kanalassa tunnin ajan parhaan kykynsä mukaan — olihan hän tottuneen kananhoitajan tytär — niin muurin ovesta pistäysi sisään palvelustyttö, jolla oli valkoinen lakki ja valkoinen esiliina. Hän saapui kartanorakennuksesta.
— Mrs D'Urberville kutsuu kanoja, hän sanoi ja huomattuaan ettei Tess täysin käsittänyt, hän lisäsi: — Rouva on vanha ja sokea.