— Sokea! sanoi Tess.
Ennenkuin hänen pahat aavistuksensa olivat ehtineet pukeutua varmaan muotoon, oli hän palvelustytön avulla saanut kiinni kaksi komeinta hampurilaista ja kulki päärakennukseen kumppaninsa kera, joka myös oli ottanut kaksi kainaloonsa. Upeata ja ylellistä oli siellä kaikki, mutta selvästi näkyi, että omistaja oli mykkien luontokappaleiden harras ystävä, sillä untuvia ja höyheniä lenteli joka paikassa, ja kanahäkkejä oli asetettu pitkin nurmikkoa.
Muutamassa alakerran arkihuoneessa istui vanha rouva suuressa nojatuolissa selin valoon. Hän näytti olevan noin kuusikymmenvuotias, hiukset olivat harmaat, ja niitä peitti iso myssy. Hänellä oli liikkuvat kasvot kuten henkilöillä, joilta näkö on asteettain hävinnyt huolimatta parannuskokeista, eikä niissä näkynyt tuota rauhallista tyyntä sävyä, mikä on ominainen kauan sokeana olleille tai sokeana syntyneille. Tess astui rouvan luokse lintu kummassakin kainalossa.
— Ah, oletko sinä se nuori nainen, joka on tullut kanojani kaitsemaan? kysyi mrs D'Urberville kuullessaan outoja askeleita. — Toivon että olet niille ystävällinen. Pehtori sanoi sinua kunnon tytöksi. No, missä ne ovat? Ah, tässä on Pöyhkä. Mutta eipä se nyt ole yhtä eloisa kuin muina päivinä. Taitaa olla peloissaan, kun on vieraan käsissä. Fena myöskin — pelottaa niitä poloisia. Vaan kohta ne sinuun tottuvat.
Vanhan rouvan puhuessa olivat Tess ja toinen tyttö hänen viittauksestaan varovasti asettaneet kukot hänen polvilleen. Hän tunnusteli niitä päästä pyrstöön, tutki niiden nokkia, helttoja, siipiä ja kynsiä. Tuokiossa hän ne tunsi ja havaitsi, oliko yksi ainoakaan höyhen epäjärjestyksessä. Hän kopeloi niiden kupua tietääkseen olivatko ne syöneet liian paljon vai liian vähän, ja hänen kasvonsa ilmaisivat selvästi, mitä hän niistä ajatteli.
Tyttöjen tuomat kukot vietiin kanalaan ja uusia tuotiin sijaan, kunnes vanha rouva oli tarkastanut kaikki lempikukot ja -kanat — hampurilaiset, bautamilaiset, cochinkiinalaiset, braamat, dockingilaiset ja muut, jotka siihen aikaan olivat muodissa; ja harvoin hän erehtyi kustakin eri linnusta saatuaan ne kerran syliinsä. Tämä muistutti Tessiä konfirmatsionista, missä mrs D'Urberville toimi piispana, linnut olivat nuorta kansaa, ja hän sekä palvelijatar seurakunnan kirkkoherra ja kappalainen. Kun tarkastus vihdoin oli lopussa, niin mrs D'Urberville kysyi äkkiä rypistellen ja väännellen kasvojaan, osasiko Tess viheltää.
— Viheltääkö, rouva?
— Niin, viheltää säveleitä?
Osasihan Tess kuten useimmat maalaistytöt viheltää, vaikkei hän sitä tehnyt herraspaikoissa. Hän vastasi siis myöntäen.
— Saat sitten viheltää joka päivä. Minulla oli ennen poika, joka vihelsi varsin hyvin, mutta hän on nyt poissa. Sinun pitää viheltää peipoilleni; kun en näe niitä, on toki hauska niitä kuulla, ja opetamme niille lauluja tällä tavalla. Elisabet, käy näyttämässä, missä häkit ovat. Ala jo huomenna, muutoin ne rupeavat taas piipottamaan. Niille ei ole vihelletty moneen päivään.