— En minä anna anteeksi, jollet osota minulle luottamusta. Mutta, hyvä Jumala, hän huudahti, kaikkipa minua sysivätkin, kun tuommoiset lapsetkin! Kolmisen kuukautta sinä olet nauranut tunteitani, kartellut ja hylkinyt minua, enkä minä sitä siedä kauempaa.
— Minä lähden huomenna kotiin, sir.
— Ei, et sinä kotiisi saa mennä. Kysyn sinulta vielä kerran, tahdotko osottaa luottavasi minuun antamalla minun pitää kättäni vyötärölläsi? Olkaamme avomielisiä. Tunnemme hyvin toisemme ja tiedäthän sinä, että minä sinua rakastan ja pidän sinua kauneimpana tyttönä koko maailmassa. Enkö saa kohdella sinua niinkuin olisit oma kultani?
Tess veti ärtyisästi henkeään, vääntelihe levotonna satulassa, katseli loitos ja mutisi: — En tiedä … minä tahdon … kuinka minä voin sanoa kyllä tai ei, kun…
D'Urberville ratkaisi asian kietomalla kätensä hänen ympärilleen, eikä Tess enää vastustellut. Näin he ratsastivat verkalleen eteenpäin, kunnes Tess äkkiä havaitsi, että he olivat viipyneet matkalla tavattoman kauan, paljoa kauemmin kuin Chaseboroughin matkalla tavallisesti viipyi, vaikkapa hiljaakin ajoi. Sitä paitsi hän huomasi, etteivät he enää olleet maantiellä, vaan metsäpolulla.
— Missä me olemme? hän huudahti.
— Menemme metsän läpi.
— Metsän — minkä metsän? Taidamme olla eksyksissä?
— Tämä on Englannin vanhin metsä. Yö on kaunis — miksemme ajelisi vähän enemmän?
— Kuinka te saatoitte olla niin petollinen! sanoi Tess, veitikkamaisuuden ja tosi tuskan välillä, päästäytyen irti hänen käsistään kohottamalla hänen sormiansa toisen toisensa perästä, vaikka hän samalla olikin vaarassa liukua maahan. — Juuri nyt kun minä luotin teihin ja olin teille ystävällinen, koska luulin tehneeni äsken väärin työkkäämällä teitä. Laskekaa minut alas ja antakaa minun mennä kotiin jalkaisin.