— Et sinä osaisi kotiin, vaikka olisi selvä sää. Trantridgeen on pitkä matka, täytyy kai mun tunnustaa, ja näin sumuisena yönä sinä saisit kulkea monta tuntia metsässä.
— Mitäpä siitä, tyttö sanoi maanitellen. Laskekaa minut alas.
Yhdentekevä missä olemme, kunhan pääsen vain alas.
— Yhdellä ehdolla pääset. Kun minä nyt olen kulettanut sinut näin loitos, tunnen olevani edesvastuussa siitä, että pääset onnellisesti kotiin, mitä itse siitä ajatelletkin. Etkä sinä omin neuvoin osaa mitenkään Trantridgeen, sillä totta puhuen en minäkään tuon eksyttävän sumun takia tiedä missä olemme. Jos lupaat odottaa hevosen vieressä sen aikaa, kun minä haen metsästä tietä tai ihmisasuntoa saadakseni tietää missä olemme, niin lasken sinut mielelläni alas. Kun tulen takaisin, niin osaan sanoa, minnepäin meidän on mentävä, ja jos yhä edelleen tahdot kulkea jalkaisin, niin saat sen tehdä ja ratsastaa saat myöskin — kumpaa vain tahdot.
Tess suostui ehdotukseen ja solui hevosen toista sivua alas, mutta sitä ennen nuorukainen ehti ottaa häneltä pikaisen suutelon. D'Urberville hyppäsi maahan toiselle puolelle.
— Kai minun on pideltävä hevosta? kysyi Tess.
— Ei, ei tarvitse, hän vastasi taputtaen huohottavaa ratsua. On se saanut tarpeekseen juosta tänä yönä.
Hän käänsi hevosen pään pensaikkoon ja sitoi sen oksaan; sitten hän laittoi karisseista lehdistä tytölle istumatilan.
— Istuhan tässä, hän sanoi. Lehdet ovat vielä kuivia. Vilkaise joskus hevosta — sillä hyvä.
Hän astui muutamia askeleita poispäin, mutta palasi kohta sanoen: — Kuulehan, Tess, isäsi on saanut tänään uuden hevosen. Joku on sen hänelle antanut.
— Joku? Tekö?