Ei hän ollut tuota ajatellut, mutta kastetoimituksen aikana johtui hänelle mieleen luomisraamatusta nimi, ja hän lausui sen:
— Suru, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.
Hän ripsutti vettä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.
— Sanokaa Amen, lapset.
Vienot äänet vastasivat kuuliaisesti: "Amen!"
Tess jatkoi:
— Otamme tämän lapsen — ja niin edespäin — ja teemme häneen ristinmerkin.
Hän pisti kätensä vatiin ja veti palavalla innolla suuren ristin lapsen kasvoihin, jatkaen kastelukua, kuinka hän miehekkäästi taistelisi syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja olisi uskollinen soturi ja palvelija elämänsä loppuun asti. Sitten hän luki Isä meidän, ja lapset toistivat itkuisin äänin hänen sanojansa, kunnes he lopussa kajahuttivat taas "Amenen".
Sen perästä Tess luki, luottaen yhä enemmän tämän pyhän toimituksen voimaan, sydämensä syvyydestä kiitosrukoukset; voimakkaasti ja riemuitsevasti hän ne lausui syvällä, täyteläisellä äänellä, mikä oli hänelle ominaista, kun hän oli liikutettu, ja jonka sointua eivät koskaan unohtaneet ne, jotka hänet tunsivat. Uskon hurmaus melkein kirkasti hänet, se loi hänen kasvoillensa säteilevän valon ja saattoi hänen poskipäänsä palamaan, ja hänen silmänsä loistivat himmeässä kynttilänvalossa kuin timantit. Lapset katsoivat häneen yhä suuremmalla kunnioituksella eivätkä uskaltaneet enää kysellä mitään. Ei hän ollut heistä enää Tess-sisko, hän oli suuri, pelottava olento — jumalallinen olento, jonka kanssa heillä ei ollut mitään yhteistä.
<tb>