Suru poloisen taistelu syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan oli määrätty lyhytaikaiseksi, mikä kenties olikin hänelle onneksi, jos ottaa huomioon hänen elämänsä alkuvaiheet. Aamun sinervässä valossa tämä pieni soturi ja palvelija vetäisi viimeisen henkäyksensä, ja toiset lapset herättyään alkoivat huutaa katkerasti ja pyydellä Tessiä hankkimaan toisen sievän "vauvan".
Tyyneys, joka oli laskeutunut Tessin mieleen kasteen perästä, ei kadonnut lapsen kuoltuakaan. Päivällä hänestä tuntui kuin tuskansa lapsen sielun puolesta olisi ollut hieman liiallista. Syystä tai syyttä ei hän ollut enää levoton, vaan ajatteli, että jollei kaitselmus hyväksynyt tekoa, joka näytti oikean veroiselta, niin ei hän omasta eikä lapsensa puolesta pannut arvoa taivaaseen, jonka ihminen menettää sellaisen virheen vuoksi.
Niin kuoli Suru, tuo kutsumaton vieras, tuo hävyttömän luonnon äpärälahja, luonnon, joka ei kunnioita yhteiskunnan lakeja; tuo turvaton pikku olento, jolle ikuinen aika oli vain muutamain päivien pituinen; joka ei tiennyt semmoisten asioiden kuin vuosien ja vuosisatojen olemisesta; jolle pikku tupa oli ollut maailman kaikkisuus, yhden viikon sää ilmasto, varhainen lapsuus ihmisen koko oleminen, ja imemisvaisto koko inhimillinen viisaus.
Tess, joka oli mietiskellyt koko lailla kastetoimitustaan, ihmetteli oliko se uskonopin mukaan riittävä, jotta lapsi saisi kristillisen hautauksen. Tätä hän ei voinut saada tietää keltään muulta kuin seurakunnan pastorilta, joka oli vasta muuttanut paikkakunnalle ja oli hyvin umpimielinen mies. Iltahämärässä hän lähti hänen asunnolleen ja seisoi kauan portilla rohkenematta mennä sisään. Hän olisi luopunut koko yrityksestä, jollei hän olisi sattunut tapaamaan pappia juuri kääntyessään lähtemään. Puolipimeässä hän uskalsi puhua suoraan.
— Tahtoisin kysyä teiltä jotain, herra pastori.
Tämä sanoi olevansa valmis kuulemaan, ja Tess kertoi tarinan lapsen sairaudesta ja hätäkasteesta.
— Ja nyt, sir, hän lisäsi vakavasti, saatatteko sanoa, oliko se lapselle aivan samantekevää kuin jos te olisitte hänet kastanut?
Koska hänellä oli sama luontainen käsitys kuin käsityöläisellä, joka huomaa että työn, jota tekemään hänet oli kutsuttu, kutsujat ovatkin keskenään tuhrineet, niin hänen mielensä teki vastata kieltäen. Mutta tytön arvokas käytöstapa, hänen harvinaisen lämmin äänensä vaikutti hänen parempiin tunteihinsa — tai pikemmin niihin, mitä hänellä oli jälellä koetettuaan kymmenenä vuotena oksastaa kuollutta uskoa elävään epäilykseen. Ihminen ja pappi taistelivat hänen sisässään, ja ihminen pääsi voitolle.
— Rakas tyttöni, hän sanoi, aivan samantekevää se on.
— Annattehan hänelle sitten kristillisen hautauksen? kysyi hän nopeasti.