16.
Eräänä ajuruohontuoksuisena, linnunlaulua heläjävänä toukokuun aamuna Tess lähti kotoaan toisen kerran. Oli kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun hän palasi Trantridgesta, kaksi hiljaista parantavaa vuotta.
Hän pakkasi tavaransa niin, että ne voi lähettää hänelle myöhemmin, ja alotti matkansa ajamalla kyytihevosella Stourcastleen, jonka kautta tie meni — miltei päinvastaiseen suuntaan kuin hänen ensi retkellään. Tien polvessa hän heitti kaihoisan silmäyksen Marlottiin ja isänsä majaan, vaikka hänellä oli ollutkin niin kova halu päästä lähtemään.
Kotiväki varmaankin jatkaisi jokapäiväistä elämäänsä niinkuin ennenkin; eivät he häntä sanottavasti kaipailisi, vaikka hän olisikin kaukana eikä elähyttäisi heitä hymyilyllään. Muutaman päivän perästä lapset leikkisivät yhtä iloisina kuin ennenkin, tuskin huomaisivatkaan hänen lähtönsä synnyttämää aukkoa. Hän piti parhaana erota pikku sisaruksistaan; jos hän olisi jäänyt kotiin, niin ei hänen opetuksensa luultavasti olisi hyödyttänyt heitä niin paljoa kuin hänen esimerkkinsä olisi heitä vahingoittanut.
Hän ei pysähtynyt Stourcastlessa, vaan jatkoi matkaa teidenristeykseen, missä päätti odottaa lounaaseen päin menevää kuorma-ajuria, sillä rautateitä ei näillä seuduilla vielä ollut. Hänen siinä odotellessaan tuli kuitenkin muuan talonpoika, ajaen samaan suuntaan kuin hänen matkansa piti, ja vaikkei hän miestä tuntenut, hyväksyi hän hänen kyytitarjouksensa ja istui hänen viereensä rattaille. Hän ei aavistanut, että miekkonen täten tahtoi osottaa kunniaa hänen kauneudelleen. Mies oli matkalla Weatherburiin. Tessin sopi myöskin mennä sinne ja kulkea loppumatka jalkaisin.
Tess viipyi Weatherburissa vain sen verran, että ehti pikimmältään syödä päivällistä talonpojan hänelle suosittamassa paikassa. Sitten hän lähti kori käsivarrellaan taivaltamaan avaraa kangas-ylätasankoa kohti kulkeakseen sen poikki siihen niittyrikkaaseen laaksoon, jossa sijaitsi hänen toivioretkensä määrä, meijeri.
Näillä seuduilla ei Tess ollut koskaan käynyt, mutta kuitenkin oli hän ne tuntevinaan. Jonkun matkan päässä hänen silmänsä erotti tumman paikan ja tiedusteltuaan hän sai kuulla, että se oli, niinkuin hän oli otaksunutkin, Kingsberen metsikköjä. Sen seurakunnan kirkossa hänen esi-isäinsä — hyödyttömien esi-isäinsä — luut lepäsivät.
Ei hän enää heitä ihaillut, vaan melkein vihasi heitä siksi, että olivat hänen kohtaloaan tanssitelleet. Heidän omaisuudestaan oli hänellä jälellä vain sinetti ja lusikka. — Hyh, yhtä paljon minulla on äitiä veressäni kuin isää, hän ajatteli. Koko kauneuteni on hänen antiansa, eikä hän ollut muuta kuin meijerityttö.
Matka ylätasankojen ja Egdonin alankojen poikki osottautuikin paljon työläämmäksi kuin hän oli otaksunut, vaikkei sitä ollutkaan enempää kuin muutamia kilometrejä. Kulettuaan useamman kerran harhaan hän saapui kukkulalle, josta näkyi hänen hartaasti etsimänsä laakso, suurten meijerien tyyssija, missä maitoa ja voita tuli aivan ylenmäärin ja valmistettiin paljon runsaammin, joskin vähemmin maukkaasti, kuin hänen kotonaan — sanalla sanoen Var- eli Froom-joen kastelema vehreä alanko.
Se erosi oleellisesti pikku meijerien seudusta, Blackmoorin laaksosta, joka — ottamatta lukuun tuota onnetonta oleskelua Trantridgessa — oli ainoa paikka, minkä hän tähän asti oli tuntenut. Täällä kaikki näytti laajemmalta. Laitumet käsittivät viisikymmentä tynnyrinalaa kymmenen asemesta, talot olivat suurempia, karja muodosti täällä heimoja, siellä taasen vain perheitä. Nuo myriaadit lehmät, jotka ilmestyivät hänen katseittensa eteen kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, veivät lukumääränsä puolesta voiton kaikesta, mitä hän milloinkaan ennen oli yhdellä silmäyksellä nähnyt. Niitä oli vehreällä niityllä yhtä tiheässä kuin porvareita Van Alslootin tai Sallaertin tauluissa. Punaisten ja ruskeain lehmäin kypsät värit imivät itseensä ilta-auringon valon, mutta valkoisista elukoista se heijastui häneen melkein huikaisevina säteinä, vaikka hän seisoikin etäisellä kummulla.