— Minun mielestäni, sanoi meijerinhoitaja, nousten lehmän viereltä, jonka hän juuri oli saanut lypsetyksi, ja ottaen jakkaran toiseen ja rainnan toiseen käteensä mennäkseen seuraavan jäykkämaitoisen luo — minun mielestäni lehmät lypsävät tänään tavallista vähemmän. Jos Juonikki rupeaa tätä kuriaan pitämään, ei sitä kannata lypsää ollenkaan juhannuksen aikaan.
— Ne näkyvät vierastavan uutta henkilöä ja lypsävät siksi vähemmän, sanoi Jonathan Kail. Olen sen ennenkin huomannut.
— Saattaapa olla niinkin. En tuota tullut ajatelleeksi.
— Maito kuuluu menevän niille sarviin semmoisissa tilaisuuksissa, huomautti joku tytöistä.
— Tuosta asiasta, sanoi meijerinhoitaja Crick hieman epäillen, ikäänkuin taikauskoakin saattaisi rajottaa anatoomisilla mahdollisuuksilla — en osaa sanoa sitä enkä tätä. Mutta kun mulipäätkin lehmät tekevät saman tempun kuin sarvipäät, niin en ota sitä oikein uskoakseni. Osaatko sinä selittää arvotuksen mulipäistä, Jonathan? Miksi mulipäät lypsävät vuodessa vähemmän kuin sarvipäät?
— En osaa. Sanokaapas te.
— Koska niitä on vähemmän, vastasi meijeristi. Oli miten oli, eivät nämä rutilaat anna tänään maitoa. Kuulkaahan, lauletaanpa pikku pätkä — se se auttaa, jos mikään.
Paikkakunnalla oli tapana laulaa lehmille, kun ne eivät oikein herakasti lypsäneet. Ja niin koko lypsyjoukko kajahutti laulun; virallisesti se kyllä meni eikä varsin reippaastikaan, mutta lypsäjät uskoivat sen heruttavan lehmiä. Kun he olivat laulaneet neljä-, viisitoista värssyä iloisesta arkkiveisusta, jossa kerrottiin murhamiehestä, jota pelotti yöllä mennä nukkumaan, koska näki rikkiliekkejä hulmuavan ympärillään, sanoi muuan miehistä:
— Kurkkuunpa tahtoo käydä tämä istualtaan laulaminen. Toista se olisi, jos herralla olisi harppunsa; vaikka viuluhan se on kaikista paras.
Tess luuli, että sanat oli tarkotettu meijerinhoitajalle, mutta hän erehtyi. Sillä vastaus: — Miksikä niin? kuului äkkiä aivan kuin erään mustanruskean lehmän sisästä. Sanat oli lausunut elukan takaa muuan mies, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut.