— Niin kyllä, viululle ei mikään vertoja vedä, sanoi meijerinhoitaja. Mutta omasta puolestani minä olen siinä uskossa, että sävelet vaikuttavat enemmän sonniin kuin lehmään. Ennen muinoin asui Mellstockissa vanha mies, William Dewy nimeltään. Hän kuului erääseen perheeseen, joka ansaitsi koko hyvästi vaihtokaupalla, muistat kai, Jonathan? Tunsin hänet yhtä hyvin kuin veljeni, niin sanoakseni. No niin, kerran hän oli paluumatkalla häistä, missä oli ollut pelarina. Oli kaunis kuutamoyö, ja joutuakseen pikemmin kotiin hän oikaisi erään niityn poikki, missä sonni oli laitumella. Sonni huomasi Williamin ja puhaltausi sarvet maata möyrien häntä kohti, ja vaikka William pyyhkäisi pakoon minkä käpälästä pääsi eikä ollut pahoin juovuksissakaan — olihan hän ollut häissä ja rikkaissa päälle päätteeksi — niin hän älysi, ettei hän ehtisi ajoissa aidan toiselle puolen. Silloin hän nakkasi viulunsa leuan alle ja alkoi vetää polkkaa, kääntyen härkään päin ja astuen takaperin aitaa kohti. Sonni lauhtui, seisattui yhteen kohti, mulkoillen William Dewyyn, joka vingutti herkeämättä viuluaan, kunnes härän naamalla liikkui jotain hymyntapaista. Mutta annahan kun William herkesi soittamasta ja yritti pyörähtää ympäri aidan yli hypätäkseen, niin jo lakkasi härkäkin myhäilemästä, ja sarvet hamuilivat hänen peräpuoliaan. Mikäs siinä muu auttoi kuin anna viulun soida.
Kello oli vasta kolmen korvilla, moneen tuntiin ei näillä main liikkuisi ristinsielua, ja hän oli niin tuiki väsynyt, ettei tiennyt mitä tekisi. Hangattuaan neljään asti viuluaan hänestä tuntui, että hänen kohta täytyy hellittää, ja hän sanoi itsekseen: — Nyt tämä on viimeinen sävel ennen ijankaikkisuuteen lähtöä! Taivas minua auttakoon, muuten minut hukka perii!
Mutta sittenpä joksahti hänelle mieleen, että hän oli nähnyt eläinten laskeutuvan polvilleen jouluyönä. Eihän nyt ollut jouluyö, mutta hän päätti koettaa narrata sonnia. Jouluvirsi virisi viulusta, ja totta tosiaan laskeusi härkä polvilleen tietämättömyydessään, aivan kuin oikea hetki olisi ollut käsissä. Ja heti kun Williamin sarvekas ystävä oli polvillaan, pyörähti mies ympäri, juoksi tiehensä kuin viimeistä päivää ja hyppäsi aidan yli, ennenkuin rukoileva sonni oli päässyt jaloilleen.
Sanoihan se William nähneensä nolojakin naamoja, vaan ei koskaan nolompaa kuin tuon sonnin, kun se havaitsi joutuneensa pilkaksi hurskautensa takia… Niin, William Dewy oli hänen nimensä, ja minä voin sanoa teille tarkoilleen, missä kohti hänen hautansa on Mellstockin kirkkotarhassa: toisen marjakuusen ja pohjoisen sivukäytävän välissä.
— Se oli kummallinen tarina, se vie meidät takaisin keskiaikaan, jolloin usko oli elävä kappale.
Tämän huomautuksen, joka oli varsin omituinen lypsytarhassa esitettynä, oli lausunut mustanruskean lehmän takana oleva mies. Mutta kun kukaan ei ymmärtänyt mitä hän tarkotti, ei siihen vastattu mitään; ainoastaan kertoja näytti ajattelevan, että siinä oli jotain epäilystä hänen tarinansa todenperäisyydestä.
— Totta se on, hyvä herra, uskotte tai ette. Tunsin miehen varsin hyvin.
— Kyllä, kyllä, en sitä epäilekkään, kuului lehmän takaa.
Tessin huomio kiintyi meijeristin kanssa puhelleeseen henkilöön, mutta hän ei voinut paljoa nähdä häntä, koska hän painoi niin itsepintaisesti päätään lehmän kylkeen. Tessiä ihmetytti, miksi meijerinhoitajakin nimitti häntä "herraksi", mutta selitys jäi häneltä saamatta. Mies pysyttelihe lehmänsä takana niin kauan, että sillä välin olisi ehtinyt jo kolmekin elukkaa lypsää, huudahdellen silloin tällöin jotain itsekseen, aivan kuin työ ei ottaisi luonnistuakseen.
— Älkää hätäilkö, herra, älkää hätäilkö, sanoi meijerinhoitaja.
Harjotusta tässä kysytään, ei voimia.