Oopperavalo, joka oli istunut jokseenkin hajamielisenä ja tarmottomana, sävähti veljenpojan tiedonannon johdosta hereille ja huudahti: "Vannon kautta kuolemani, etten tiennyt hänen olevan naimisissa. Minä opin hänet tuntemaan isänsä kodissa, hänet, onnettoman tytön, jota rasitti kodin yksinäinen ja yksitoikkoinen elämä, seuran puute tai muut sensuuntaiset asiat. Mitä tulee väitteeseenne, että hän on teidän vaimonne, en sitä käsitä. Oletko tosiaankin naimisissa hänen kanssaan, Laura?"
Laura nyökkäsi kyynelten kostuttaman nenäliinansa takaa. "Juuri se luonnoton asema, johon olin joutunut mentyäni salaa naimisiin hänen kanssaan", nyyhkytti hän, "juuri se vaikutti, että olin kotona onneton — ja — ja minä en pitänyt hänestä enää niin paljon kuin aluksi — ja ikävöin päästä pois siitä kiusallisesta tilasta, johon olin joutunut! Sitten minä näin sinut muutaman kerran, ja kun sinä sanoit: 'paetaan!', niin siinä näytti olevan pelastuskeino, joten suostuin seuraamaan sinua!"
"Riittää, riittää! Onko tämä kaikki totta?" mutisi hämmennyksissään vanha herra siirtäen tuijottavan katseensa Jamesista Lauraan ja Laurasta takaisin Jamesiin ikäänkuin olisi luullut heitä pelkiksi mielikuviksi. "Siinäkö siis syy, miksi sinä, James, niin auliisti suostuit auttamaan vanhaa setääsi, joka etsi tytärtänsä? Taivaan Jumala, millaisia petollisuuden kuiluja ihmisen vielä pitääkään oppia tuntemaan!"
"Kuten sanoin, olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, setä Quantock", vastasi James kylmästi. "Tehty on tehty ja sitä ei voida enää saada tekemättömäksi pitkillä puheilla."
"Missä teidät vihittiin?"
"St. Maryn kirkossa Toneboroughissa."
"Milloin?"
"Syyskuun yhdeksäntenäkolmatta hänen ollessaan siellä käymässä."
"Kuka teidät vihki?"
"Sitä en tiedä. Eräs apulaispastori — mehän emme tunteneet siellä ketään. Kun niinmuodoin en voi auttaa teitä saamaan takaisin tytärtänne, pyydän teitä auttamaan minua saamaan takaisin vaimoni!"