"Me olemme pulassa", virkkoi hän.
Laura vastasi vilkkaasti: "Anna ohjakset minulle ja mene sinä tuonne kukkulan laelle katsomaan suuntautuuko tie sieltä oikeampaan. Hevonen voi sill'aikaa levähtää ja jos tien suunta ei muutu, ajamme takaisin ja valitsemme toisen tien."
Ehdotus tuntui olosuhteisiin katsoen hyvältä, varsinkin kun se tehtiin erittäin vakuuttavalla äänellä. Signor Smithozzi luovutti ohjakset Lauralle — täysin turha toimenpide, sillä hevonen oli niin väsynyt, ettei pyrkinyt hievahtamaankaan — astui vaunuista ja lähti astelemaan lumista tietä, kunnes hävisi näkyvistä.
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Laura odottamattoman kiireesti sitoi ohjakset vaunujen laitaan, astui maahan, juoksi ahteen alle ja ryömi aidan aukosta metsään, joka siinä kohden reunusti tietä. Sinne hän piiloutui tuuheaan pensaaseen, painui kokonaan oksien peittoon ja kuunteli henkeään pidättäen. Mutta syvää hiljaisuutta ei häirinnyt mikään muu kuin silloin tällöin oksalta liukuva lumi tai joku valkean tanteren yli juokseva eläin. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei hänen seuralaisensa ollut häntä löytänyt tai ei ollut asiain tällä kannalla ollen halunnut sitä tehdä, hän ryömi pensaasta ja saapui tunnin kuluessa takaisin hotelliin.
Lähemmäksi tultuaan Laura saattoi nähdä, ettei hotelli ollut pimeä, kuten hän ehkä oli otaksunut. Kaikki merkit viittasivat siihen, että koko asujamisto oli jalkeilla, sillä rakennuksen edustalla liikkui valoja edestakaisin. Lauran kasvoille kohosi tyytyväisyyden ilme, kun hän huomasi, ettei hälinän aiheena ollut hänen barytoninsa ja pikku valjakkonsa, mutta kohta muuttui tyytyväisyys suruksi ja peloksi, kun hän lyhtyjen valossa näki paareilla makaavaa miestä kannettavan hotellin eteiseen.
"Minä olen tämän aiheuttanut", kuiskasi hän vapisevin huulin. "Hän on surmannut hänet!" Hän riensi ovelle ja kysyi ensimmäiseltä tapaamaltaan henkilöltä, oliko paareilla makaava mies kuollut.
"Ei, miss", vastasi työmies tarkastellen odottamatonta ilmestystä kiireestä kantapäähän. "Sanovat hänen olevan vielä elossa, vaikka tajutonna. Hän on pudonnut tai syösty putoukseen; otaksutaan, että hänet on syösty. Se on sama herrasmies, joka hiljattain saapui vanhan lordin seurassa ja sitten, kuten luullaan, lähti ulos erään hiukan aikaisemmin tulleen ulkomaalaisen kanssa. Niin olen ainakin minä asian käsittänyt."
Laura meni sisään, ilmoitti mitä avomielisimmin olevansa haavoittuneen vaimo ja istuutui heti hoitajattareksi hänen vuoteensa viereen. Kahden kutsutun lääkärin saavuttua hän sai tietää miehensä haavoittuneen niin vaarallisesti, että oli hyvin vähän toivoa hänen paranemisestaan ja että suoranainen ihme oli pelastanut hänet heti kuolemasta, kuten hänen vihollisensa ilmeisesti oli toivonut tapahtuvan. Laura tiesi, kuka vihollinen oli, ja häntä puistatti.
Laura valvoi koko yön, mutta hänen miehensä ei tietänyt mitään hänen läsnäolostaan. Seuraavana päivänä hän näytti hänet tuntevan ja iltasella hän kykeni puhumaan. Hän kertoi lääkäreille, että signor Smithozzi tosiaankin oli syössyt hänet putoukseen, mutta Lauralle hän ei virkkanut mitään, eipä edes vastannut hänen kysymyksiinsä, nyökkäsi vain jokaisen huomaavaisuuden johdosta, mutta ei mitään sen enempää.
Parin päivän kuluttua lääkärit selittivät hänen kaikesta päättäen toipuvan, huolimatta vakavista vammoistaan. Smithozzia etsittiin innokkaasti, mutta toistaiseksi ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään, vaikka katuvainen Laura oli kertonut kaikki mitä tiesi. Mikäli saattoi arvata, oli hän ajoneuvojen luo palattuaan hakenut ladyä niin kauan kuin oli jaksanut. Sitten hän oli lähtenyt Cliff-Martiniin, myynyt seuraavana aamuna hevosen ja ajopelit ja luultavasti matkustanut postivaunuissa lähimmälle rautatieasemalle. Alkuperäinen matkasuunnitelma siis oli muuttunut ainoastaan sikäli, että hän oli matkustanut yksin.