"Sitä te ette voi tehdä, hyvä herra", sanoi Tupcombe. "Te ette voi nousta vuoteesta."
"Mene tiehesi, Tupcombe, äläkä ryhdy minua neuvomaan. Käske satuloida
Jerry tunnin kuluessa."
Uskollinen Tupcombe luuli isäntänsä joutuneen järjiltään — niin äärimmäisen avuttomalta hän näytti — ja lähti vastahakoisesti huoneesta. Heti hänen poistuttuaan Squire kurottautui avaamaan vuoteen vieressä olevan kaapin ovea. Sieltä löytyi pieni, luuvalolääkettä sisältävä pullo, jonka käyttämisestä henkilääkäri oli häntä varoittanut.
Nyt hän välitti viisi kaikista varoituksista. Hän otti kaksinkertaisen annoksen ja odotti puoli tuntia. Se ei näyttänyt vaikuttavan mitään. Sitten hän kaatoi kolminkertaisen annoksen, nieli sen, nojasi tyynyihinsä ja odotti. Hänen odottamansa ihme tapahtui viimein. Tuntui siltä kuin jälkimmäinen annos ei olisi vaikuttanut yksin omalla voimallaan, vaan olisi sitäpaitsi herättänyt ensimmäisenkin annoksen uinuvat mahdit. Hän pisti pullon talteen ja soitti Tupcombea.
Tuskin tunnin kuluttua hämmästyi eräs palvelijattarista, jotka luonnollisesti tiesivät, kuinka sairas heidän isäntänsä oli, kuullessaan portaista tanakoita askeleita, joita säesteli laulunhyräily. Tohtori oli käynyt talossa jo aamusella ja askelet olivat liian raskaat ollakseen ajomiehen tai minkään muun miespalvelijan aiheuttamat. Katsahtaessaan ylös hän näki Squire Dornellin astelevan portaita alas täydessä ratsastuspuvussaan rehevin, vapain liikkein niinkuin muinoin voimansa päivinä. Palvelijattaren kasvot näyttivät hämmästyneiltä.
"Mitä pirua sinä töllistelet?" kysyi Squire. "Etkö ole milloinkaan ennen nähnyt miehen lähtevän talostaan, tyttö?"
Jatkaen uhittelevaa hyräilyänsä hän jatkoi matkaansa kirjastohuoneeseen, soitti kelloa, kysyi, olivatko hevoset valmiina ja käski tuoda ne portaitten eteen. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän ratsasti Bristoliin päin, jäljessään Tupcombe, joka vapisi ajatellessaan mitä tämä saattoi merkitä.
He ratsastivat tasaista vauhtia komeain metsäin ja yksitoikkoisten tasankojen halki. Kun he olivat ehtineet kulkea suunnilleen viisitoista peninkulmaa, niin Tupcombe voi havaita, että Squire alkoi olla väsynyt — niin väsynyt kuin kymmenen vuotta aikaisemmin ratsastettuaan kolme kertaa pitemmän matkan. He saapuivat kumminkin onnellisesti Bristoliin ja asettuivat siihen majataloon, jossa Squire kaupungissa käydessään tavallisesti asui. Pian senjälkeen Dornell lähti jalkaisin siihen majataloon, jonka osoitteen Reynard oli ilmoittanut. Kello oli silloin suunnilleen neljä.
Reynard oli jo syönyt päivällistä — siihen aikaan syötiin varhain — ja oli omassa huoneessaan. Hän oli vastikään saanut mrs Dornellin vastauksen, mutta ei tahtonut noudattaa hänen neuvoaan ja lähteä King's-Hintockiin, ennenkuin olisi kulunut päivä tai pari, jotta Bettyn isällä olisi tilaisuus ilmoittaa hänelle mielipiteensä, jos haluaisi. Palannut matkamies olisi mielellään nähnyt isänkin suostuvan siihen, että hän kävi tapaamassa morsiantaan, koska hänen liittymisensä perheeseen niin ollen kävisi sievemmin. Vaikka mrs Dornellin tiedonannot osoittivatkin, että appiukon taholta oli odotettavissa vastaväitteitä, oli Reynard sittenkin melkoisesti hämmästynyt, kun ilmoitettiin, että Squire itse oli saapunut häntä tapaamaan.
Stephen Reynard ja Dornell seisoivat vastakkain Bristolin majatalon parhaassa vierashuoneessa. He olivat mahdollisimman suuressa määrin toistensa vastakohdat: Squire kiukkuinen, luuvaloinen, puuskapäinen, suorapuheinen ja häikäilemätön; nuorempi mies kalpea, pitkä, levollinen ja hillitty, maailmanmies, joka täysin ansaitsi King's-Hintockin kirkossa vieläkin nähtävänä olevan hautakirjoituksen, joka luettelee hänen hyviä ominaisuuksiaan: