Pitäjällä käydessään hän meni tapaamaan nuorta tyttöä, joka näytti kalpealta ja surulliselta ja oli puettu yksinkertaiseen mustaan pukuun kunnioittaakseen sen miehen muistoa, jota hän oli hellästi rakastanut saamatta osakseen vastarakkautta.
"Sinä olet menettänyt rakastettusi, Milly", virkkoi lady Caroline.
Neitonen ei voinut pidättää kyyneleitään. "Mylady", sanoi hän, "hän ei välittänyt minusta. Mutta minä rakastin häntä, ja nyt, kun hän on kuollut, en tahdo enää elää."
"Voitko pitää tietonasi erään häntä koskevan salaisuuden", kysyi lady, "salaisuuden, joka koskee hänen kunniaansa — jonka minä yksin tiedän, mutta mielelläni kertoisin sinulle?"
Tyttö vastasi myöntäen ja oli todellakin tässä suhteessa täysin luotettava; niin syvä oli hänen kiintymyksensä vainajaan.
"Tule hänen haudalleen tänä iltana puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, niin minä kerron sinulle kaikki", sanoi toinen.
Samana päivänä hämärissä kohtasi kaksi naishenkilöä toisensa nuoren miehen vereksen hautakummun ääressä. Siinä juhlallisessa paikassa kaunis ja ylhäinen nainen kertoi tarinansa: kuinka hän oli rakastanut vainajaa ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, kuinka mies oli kuollut hänen huoneeseensa ja kuinka hän salaisuuttaan varjellakseen oli laahannut hänet hänen oman asuntonsa ovelle.
"Mennyt naimisiin hänen kanssaan, mylady!" huudahti tyttö astahtaen taaksepäin.
"Sanoinhan sen jo", vastasi lady Caroline. "Mutta silloin en menetellyt viisaasti, se oli suuri erehdys. Hänen olisi pitänyt naida sinut! Sinä, Milly, olit hänen omansa. Mutta sinä menetit hänet."
"Niin", virkkoi tyttö parka, "ja senvuoksi minulle naurettiin.
'Ha-ha, sinä rakastat häntä, Milly, mutta hän ei välitä sinusta!'"