"Anna se tänne, kuuletko!" toisti Caroline käskevästi. "Sinä et tiedä, miksi! Minä olen joutunut ikävään asemaan, jota en ollenkaan tiennyt odottaa!" Lady Caroline kuiskasi tytölle muutamia sanoja.
"Voi mylady", virkkoi säikähtynyt Milly. "Mitä nyt aiotte tehdä?"
"Sinun täytyy sanoa, että tunnustuksesi oli kurja valhe, häpeällinen keksintö, kuolemansynti — että minä pyysin sinua tekemään sen minua suojataksesi ja että minut vihittiin häneen Bathissa. Sanalla sanoen: meidän täytyy ilmaista totuus, muuten on kaikki hukassa — ruumiini, sieluni ja hyvä nimeni — iäksi!"
Hellämielistenkin naisten taipuvaisuudella on sentään rajansa. Milly oli ehtinyt eläytyä siihen ajatukseen, että hän ja nuori mies olivat tulleet yhdeksi lihaksi ja että hänellä oli oikeus käyttää vainajan nimeä, oli tottunut pitämään vainajaa miehenään siinä määrin, ettei voinut luopua hänestä ensi vaatimalla.
"Ei, ei", huudahti hän, "minä en voi enkä tahdo hänestä luopua! Teidän Armonne otti hänet minulta hänen eläessään ja antoi hänet minulle takaisin vasta hänen kuoltuaan. Nyt minä tahdon hänet pitää! Minä olen todellakin hänen leskensä. Paremmalla syyllä kuin te, mylady, sillä minä rakastan ja suren häntä ja käytän hänen rakasta nimeänsä — Teidän Armonne sitävastoin ei tee mitään!"
"Tietysti minä rakastan häntä", huudahti lady Caroline säihkyvin silmin, "minä pidän hänet enkä luovuta häntä sellaiselle kuin sinä! Kuinka voisinkaan, koska hän on sen lapsiraukan isä, jonka minä tulen synnyttämään? Minun täytyy saada hänet takaisin! Milly, Milly, etkö voi ymmärtää ja sääliä minua, sinä paatunut tyttö, etkö näe, missä epätoivoisessa tilassa minä olen? Voi harkitsemattomuutta, naisen turmiota! Miksi en miettinyt asiaa paremmin ja odottanut? Jätä minulle takaisin kaikki, mitä olen sinulle antanut ja lupaa auttaa minua, kun tunnustan totuuden."
"En milloinkaan, en milloinkaan!" vakuutti Milly kiivaasti. "Katsokaa tätä hautakiveä! Katsokaa suruhattuani ja -pukuani — ja tätä sormusta! Kuulkaa se nimi, jolla minua mainitaan! Minun hyvä maineeni on minulle yhtä kallis kuin teidän maineenne teille! Olen tunnustanut rakkaani omakseni ja itseni hänen omaksensa, olen ottanut hänen nimensä, surrut hänen kuolemaansa niinkuin mieheni kuolemaa ainakin — kuinka siis voisin sanoa, ettei se olekaan totta? Sellaiseen häpeään en tahdo joutua! Minä todistan teitä vastaan mylady, ja minua uskotaan, sillä minun kertomukseni on paljoa todennäköisempi kuin teidän. Mutta minä pyydän teitä, mylady, älkää pakottako minua siihen! Armahtakaa minua, antakaa minun pitää hänet!"
Nimellisessä leskiraukassa herätti pelkkä ehdotus, jonka toteuttamisesta olisi hänelle koitunut katkera nöyryytys, niin syvää surua, että lady Caroline vaikeasta tilanteestaan huolimatta lämpeni häntä säälimään.
"Minä ymmärrän asemasi", virkkoi hän. "Mutta ajattelehan minun tilaani! Mitä minun on tehtävä? Ellet sinä minua auta, näyttää siltä kuin olisin keksinyt koko jutun vain häpeästä pelastuakseni. Vaikka esitän vihkimätodistuksen, on ihmisten skandaalinhalu niin suuri, että useimmat jättävät tosiasian huomioonottamatta ja uskovat mieluummin sinun kertomuksesi oikeaksi. En tiedä edes ketkä olivat todistajina, en tiedä kerrassaan mitään!"
Muutaman hetken kuluttua molemmat nuoret naiset oivalsivat oikeaksi vanhan väitteen, että yksimielisyydessä on suuri voima. Niinpä he tyynesti harkitsivat asiaa ja harkinnan tuloksena oli, että kumpikin palasi kotiinsa ja lady Caroline jo samana iltana tunnusti avioliittonsa kreivittärelle, mutta ei kenellekään muulle koko maailmassa. Vähän ajan kuluttua matkustivat lady Caroline ja hänen äitinsä Lontooseen, missä he pian senjälkeen kohtasivat Millyn, jonka kerrottiin lähteneen johonkin kylpypaikkaan hoitamaan terveyttänsä. Viimeksimainittuun tarkoitukseen tarvittavat rahat olivat lahjoittaneet herraskartanon rouvat, jotka tunsivat syvää myötätuntoa yksinäistä ja turvatonta leskeä kohtaan.