Lady Mottisfont oli hänkin kovin huonolla tuulella palatessaan kotiin. Kreivitär oli joka suhteessa niin hurmaava, että ladymme oli häneen kerrassaan ihastunut; kuinkapa hän ei olisi hurmannut sir Mottisfontia? Sitäpaitsi hän oli herättänyt Philippan päässä omituisen ajatuksen. Kotiin päästyään hän heti riensi lastenkammariin, tempasi Dorothyn syliinsä ja suuteli häntä kiivaasti. Sitten hän siirsi pienokaisen loitommaksi ja tutki tarkoin hänen piirteitänsä. Hän huokasi syvään, työnsi lapsen luotaan ja riensi pois.
Tytön kasvot muistuttivat nyt kuten ennenkin hänen miehensä kasvoja, mutta tällä kertaa hän keksi niissä lisäksi muotoja, viivoja ja ilmeitä, jotka olivat heidän uudelle naapurilleen luonteenomaisia.
Silloin lady parka vihdoinkin oivalsi asiain hämmästyttävän yhteyden ja kysyi itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin yksinkertainen, ettei ollut sitä aikaisemmin ajatellut. Kovin kauan hän ei kumminkaan moittinut itseänsä lyhytnäköisyydestään; hän oli epätoivoissaan havaitessaan joutuneensa esteeksi noiden kahden henkilön väliin. Se seikka, ettei hän tietenkään ollut voinut tätä tilannetta aavistaa, ei lieventänyt hänen suruansa. Nainen, joka oli ollut hänen miehensä autuus, oli palannut vapaana toisen ehdittyä menettää vapautensa, ja halusi ilmeisesti vaatia takaisin omansa — Dorothyn, joka oli sillä välin ehtinyt tulla lady Mottisfontin melkeinpä ainoaksi ilonlähteeksi tarjoamalla hänelle jotakin vaalittavaa, herättämällä hänen äidintunteitaan ja siinä määrin heijastelemalla hänen miehensä luonnonlaatua, että hän melkein uskoi näkevänsä tytössä jotakin heijastusta itsestäänkin.
Jos tässä uhrautuvassa, kelpo naisessa oli jotakin vikaa, niin se johtui hänen liiallisesta alistuvaisuudestaan. Miehet eivät tosiaankaan usein osoita suurta uhrautuvaisuutta avuttomia naisia kohtaan, jotka ovat elinikänsä heistä riippuvaiset. Kenties ei olisi ollut hänelle haitaksi (vaikka en uskalla tätä otaksumaa mitenkään tehostaa), jos hän heti kotiin palattuaan olisi kiivastunut miehelleen. Olipa miten hyvänsä, missään tapauksessa hän ei menetellyt sillä tavoin, vaan ryhtyi odottamaan ja rukoilemaan Jumalaa, ettei milloinkaan joutuisi loukkaamaan miestänsä, joka kieltämättä oli aina ollut hellä ja huomaavainen, ja ettei pikku Dorothyä milloinkaan häneltä riistettäisi.
Vähitellen molemmat kodit kiintyivät toisiinsa, joten kului harvoin viikkoa, jolloin he eivät tavanneet toisiansa. Vaikka lady Mottisfont pitikin tätä seurustelua vaarallisena, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut keksiä uudesta ystävättärestään mitään vikaa. Oli ilmeistä, että kreivitärtä veti taloon Dorothy eikä sir Ashley. Niin harvinaista kauneutta niin hienoon älyyn yhtyneenä ei Philippa ollut milloinkaan tavannut oman sukupuolensa jäsenessä ja hän yritti uskotella itselleen (en uskalla sanoa, millä menestyksellä), ettei kreivittären tuttavallisuus ollut hänelle mitenkään vastenmielinen. Eihän niin rikas ja kaunis nainen, jonka ympärillä parveili lukematon määrä kosijoita, mitenkään voinut häiritä hänenlaisensa vähäpätöisen henkilön onnea.
Lähestyi se vuodenaika, jolloin kaikki hienot perheet oleskelivat Bathissa, joten sir Ashley ehdotti, että he lähtisivät sinne Dorothy mukanaan. Kaikki huomattavat perheet, olivat siellä, arveli hän. Heidän seudultaan matkusti paljon tuttavia, muiden muassa lordi ja lady Purbeck, Wessexin kreivi ja kreivitär, sir John Grebe, Drenkhardit, lady Stourvale, Homptonshiren vanha herttua, Melchesterin piispa, Exonburyn tuomiorovasti ja monta muuta vähemmän huomattavaa hoviin, kirkkoon tai maa-aateliin kuuluvaa henkilöä. Sinne matkusti myöskin kaunis kreivitär, jonka Philippa ei voinut epäillä hautovan mitään sir Ashleyhin kohdistuvia suunnitelmia, koska nuoremmat miehet kilpailivat mitä innokkaimmin hänen suosiostaan.
Kreivittärellä oli nyt entistä paremmin tilaisuutta tavata Dorothyä, sillä lady Mottisfont oli usein huonovointinen eikä muuten mielellään voinut estää seurustelua, josta tytöllä oli paljon iloa. Dorothy kiintyi uuteen tuttavaansa vaistomaisen kernaasti, siten osoittaen kuinka hienot ovat ne siteet, jotka liittävät lähimpiä veriheimolaisia toisiinsa.
Vihdoin tuli ratkaisu. Sitä kiiruhti eräs onnettomuudentapaus. Dorothy ja hänen hoitajattarensa lähtivät eräänä päivänä kävelylle; lady Mottisfont jäi yksin kotiin. Hänen alakuloisesti ajatellessaan, että kreivitär todennäköisesti pyrkii kohtaamaan tyttöä lausuakseen hänelle joitakin ystävällisiä sanoja, syöksyi huoneeseen sir Ashley Mottisfont, joka kertoi Dorothyn hädin tuskin pelastuneen kuolemasta. Muutamat työmiehet olivat hajoittamassa erästä rakennusta, lapsi hoitajineen kulki ohi mitään vaaraa aavistamatta, ja juuri silloin kallistui rakennuksen ulkoseinä kaatuakseen. Hetkiseksi sitä estivät telineet, ja kadun toista puolta kulkeva kreivitär havaitsi uhkaavan vaaran. Hän syöksyi luo, tempasi Dorothyn syliinsä, veti hoitajan mukanaan ja oli tuskin ehtinyt kadun keskipaikkeille, kun heidät peitti kaatuvasta kivijoukkiosta lähtevä sakea pöly. Kukaan heistä ei loukkaantunut.
"Missä on Dorothy?" kysyi lady Mottisfont kiihdyksissään.
"Hän on hänen luonaan — hän ei tahtonut kohta päästää häntä lähtemään."