Maria kohotti varoittaen sormeaan, kun isän suu lähestyi pojan huulia.
"Miksei?" kysyi hän anellen.
"Olkoonpa menneeksi", sanoi Maria. "Mutta niin kevyesti kuin suinkin mahdollista."
Isä suuteli lastaan sitä herättämättä, kääntyi, katsahti siihen vielä kerran ja seurasi Mariaa ulos samaa tietä, jota oli tullut.
Tämä keino, jonka olisi pitänyt lievittää isän ikävää, todellisuudessa vain sitä pahensi. Sen sijaan, että hän alkujaan oli rakastanut tuntematonta ja näkemätöntä poikaansa epämääräiseen ja haaveelliseen tapaan, alkoi hän nyt kiintyä lapseensa koko olemuksellaan. Se tietoisuus, että hän parhaassa tapauksessa saisi nähdä poikaansa vain harvoin ja ohimennen, saattoi hänet sellaiseen epätoivoon, että hän melkein oli rikkoa äidille antamansa lupauksen. Mutta niin ritarillisesti hän kunnioitti lady Icenwaytä ja niin vilpittömästi hän katui muinaista petostansa, että pakotti sydämensä alistumaan. Koko se rakkaus, jota hän kykeni tuntemaan — ja se ei suinkaan ollut vähäinen — keskittyi nyt lapseen ja vaimoon — lapseen, joka ei häntä tuntenut ja vaimoon, joka oli lakannut häntä rakastamasta.
Se omituinen tilanne, jossa muukalaisparka oli, kävi vähitellen niin sietämättömäksi, että hän päätti sitä lievittää kaikin ajateltavissa olevin keinoin, mutta kuitenkin niin, ettei loukkaantuisi sen naisen nimi, joka oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän rakasti sitä enemmän, mitä ankarampaa rangaistusta joutui kärsimään. Hän oli aikaisemmin harrastanut tulpaaninviljelystä sekä puutarhanhoitoa yleensä ja oli omaisuutensa menetettyään hankkinut itselleen näiden taitojensa avulla satunnaisia tuloja englantilaisten puutarhurien kasvihuoneissa. Pitäen silmällä uutta suunnitelmaansa hän kehitti itsestään muutamassa kuukaudessa todella taitavan puutarhurin. Sitten hän odotti, kunnes lordi Icenway tarvitsi toista puutarhuria, ilmoittautui heti ja sai toimen kohteliaan käyttäytymisensä ja älykkyytensä vuoksi. Lady Icenway, joka ei tietänyt asiasta mitään, hämmästyi niin ollen kovin tavatessaan hänet parin viikon kuluttua talon kasvihuoneessa. Ensinnä hän aikoi rangaista miestä erottamalla hänet toimestaan, mutta huomasi lähemmin asiaa ajatellessaan, ettei olisi viisasta menetellä siten. Hän tiesi, ettei mies palvelijana ollessaan vahingoittaisi heitä sanallakaan, kun sitävastoin erottamisesta johtuva suru voisi yllyttää hänet hetkellisessä epätoivossaan ilmaisemaan, mitä ystävällinen kohtelu voisi saada hänet salaamaan. Niinpä puutarhuri sai jäädä taloon. Hän asui puutarhakamarin kupeella pienessä tuvassa, joka oli aikaisemmin ollut hänen edeltäjänsä asumuksena. Siellä hän eleli aivan yksin käyttäen suuren osan vapaata aikaansa lueskeluun, mutta vielä suuremman osan ladyn ikkunain ja nurmikkojen tarkastelemiseen siinä toivossa, että näkisi lapsensa edes vilahdukselta. Lapsen vuoksi hän erosi roomalaiskatolisesta kirkosta, jonka oppi oli häneen lapsuudessa istutettu, ja kävi mitä säännöllisimmin läheisessä pitäjänkirkossa. Siellä voi puutarhuri istuutua myladyn, mylordin ja poikapuolen taakse saaden huomiota herättämättä mietteliäänä tarkastella pienokaisen kasvonpiirteitä ja eleitä.
Hän hoiti virkaansa kolmatta vuotta löytäen sen harjoittamisesta alakuloista iloa, joka lievitti hänen suruansa. Lady Icenway ei antanut hänelle milloinkaan anteeksi eikä sallinut hänen olla lapselleen muuta kuin "puutarhuri", vaikka poika pari kertaa virkkoi: "Tuon puutarhurin silmät ovat niin surulliset! Miksi hän katselee minua niin surullisesti." Ladyn pilkallinen ylpeys tuntui hänestä lämpöiseltä, ikäänkuin se olisi ollut rakkautta, ja lyhyet määräykset, joita Maria jakeli, kuulostivat hänen korvaansa hellältä lemmenkuiskaukselta. Omituista oli, että lady Icenwayn osaksi alkoi lordin taholta tulla sama kohtelu, jota hän osoitti muukalaiselle. Lordi halusi kovin saada rintaperillisen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Eräänä päivänä lordi valitti vaimolleen kovaa onneaan sangen karkeaan tapaan. "Kaikki perii tuo serkkulurjus!" huudahti hän. "Mieluummin tahtoisin nähdä nimeni ja omaisuuteni haudattavan meren syvyyteen!"
Lady Icenway yritti tyynnyttää miestään, painui sitten ajatuksiinsa eikä kostanut hänen syytöksiään. Mutta pian senjälkeen hän meni eräänä päivänä puutarhurin asunnolle nähdäkseen miten siellä voitiin. Puutarhuri näet oli ollut viime aikoina sairaana, joskaan ei vaarallisesti, mikäli lady tiesi. Vaikka lady Icenwayllä oli tapana usein käydä tervehtimässä alustalaisiaan, ei hän ollut milloinkaan ennen ollut toisen puutarhurin luona. Niinpä hän kovin hämmästyi, jopa kerrassaan säikähti ja huolestuikin havaitessaan, ettei puutarhuri kyennyt kohottautumaan vuoteessaan. Hän meni takaisin taloon hakemaan jotakin helpostisulavaa ruokaa saadakseen siten tilaisuuden palata sairaan luo.
Vuoteessa makaaja oli niin heikko ja laihtunut ja hänen koko tilansa niin huolestuttava, että lady Icenwayn sydän heltyi. Hän huudahti: "Teidän täytyy tulla jälleen terveeksi — teidän täytyy! Minä olen ollut sinulle ankara — minä tiedän sen. Mutta en ole enää!"
Sairas, kuoleva mies tarttui hänen käteensä ja puristi sen huuliansa vasten. "Liian myöhään, rakkaani, liian myöhään!" hymisi hän.