»Poikaani, Bethsy.»
»Hyvä, hyvä, mutta olkaamme kristillisiä ja armeliaita, Justus. Kuten me anteeksiannamme velvollisillemme, sanotaan. Ajattele armollista taivaallista isäämme.»
Veli katsoi häneen vähän ihmeissään. Tuollaisia sanoja oli tähän asti kuultu vain edesmenneen konsulin huulilta…
»No niin», jatkoi konsulitar, »tähän rakkaudentoimeen ei liity mitään vaivannäköä… Pyytäisin sinua siis ottamaan sen vastaan.»
»Mielelläni, Bethsy, mielelläni. Enkö saa nähdä holhokkiani? Tuo lapsi kulta on hiukan liian totinen..» Klara huudettiin sisään. Hän tuli huoneeseen mustiinpuettuna ja kalpeana, hitaasti, murheellisesti liikkuen. Hän oli ollut isänsä kuoleman jälkeen melkein yksinomaan huoneessaan, rukouksiin vaipuneena. Hänen tummat silmänsä olivat liikkumattomat; hän näytti jähmettyneen tuskaan ja jumalanpelkoon.
Justus-setä, joka oli kohtelias mies, meni häntä vastaan ja melkein kumarsi taittuessaan hänen käteensä. Sitten hän lausui holhottavalleen pari ystävällistä sanaa, minkä jälkeen tämä taas meni, saatuaan konsulittaren suudelman liikkumattomille huulilleen.
»Miten Jürgen jaksaa?» ryhtyi konsulitar puhumaan. »Miten hän viihtyy
Wismarissa?»
»Hyvin», vastasi Justus Kröger, kohautti olkaansa ja kävi taas istumaan… »Luulen, että hän nyt on löytänyt oikean alansa. Hän on kelpo poika, Bethsy, kunnian mies; mutta… kun tutkinto oli kaksi kertaa epäonnistunut, oli parasta… Lakitiede piti häntä tiukalla, ja paikka Wismarin postissa on koko mukiinmenevä… Mutta teidän Christianinnehan kuuluu tulevan tänne?»
»Niin tulee, Justus, Jumala varjelkoon häntä merellä! On niin pitkä merimatka! Kirjoitin hänelle Jeanin kuoleman jälkeisenä päivänä, mutta hän ei saa kirjettäni pitkiin aikoihin, ja sitten häneltä menee purjelaivassa vielä melkein kaksi kuukautta, Justus. Tom sanoi tosin, ettei Jean olisi antanut milloinkaan anteeksi sitä, että hän jättää paikkansa Valparaisossa… mutta ajattele toki: en ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen! Ja entä nykyiset olomme! Ei, minä tahdon nähdä kaikki lapset ympärilläni näinä vaikeina aikoina… onhan se äidin tunteiden mukaista…»
»On kyllä, on kyllä!» sanoi konsuli Kröger, sillä konsulittaren silmät vettyivät.