ja iski silmää Tomille ja Gerdalle liputtaen kieltään ylähuulta vastaan. Eikä hän kunnioituksesta historiaa kohtaan jättänyt lukematta myös eräästä henkilöstä, joka kuului sukuhistoriaan, mutta jonka nimeä hän ei oikeastaan mielellään maininnut.
Torstaina neljän aikaan tulivat tavalliset vieraat: Justus Kröger heikkotahtoisine puolisoineen, jonka kanssa hän eli epäsovussa, koska tämä lähetteli salaa yhä uutta rahaa Amerikkaan perinnöttömäksi tehdylle kelvottomalle Jakobille… rouva säästi ne kokoon talousrahoista eikä syönyt miehensä kanssa juuri mitään muuta kuin tattaripuuroa. Ei siinä auttanut mikään. Sitten tulivat Buddenbrookin naiset Breitestrassen varrelta, joiden täytyi ilmaista seuraavat totuudet: ettei Erika nytkään ollut lihonnut, että hän oli muuttunut yhä enemmän isänsä, tuon kavaltajan näköiseksi ja että konsuli Buddenbrookin morsiamen tukka oli kammattu jotakuinkin silmiinpistävällä tavalla… Sesemi Weichbrodt tuli myös, nousi varpaisilleen, suudella napsahutti Gerdaa otsalle ja sanoi liikutettuna: »Tule onnelliseksi, siis: hövä lapsi!»
Sitten piti herra Arnoldsen hauskan ja sukkelan maljapuheen morsiusparin kunniaksi ja soitti kahvia juotaessa viuluaan kuin mustalainen, yhtä hurjasti, intohimoisesti, taiturimaisesti… myöskin Gerda nouti Stradivariuksensa, josta hän ei milloinkaan eronnut, ja yhtyi isänsä juoksutuksiin suloisella kantileenella; ja he soittivat mahtipontisia kappaleita maisemahuoneessa, jossa kerran konsulin isoisä oli puhaltanut pieniä, tunteellisia sävelmiään huilulla.
»Ylevää!» ilmaisi Tony nojatuolista… »Voi sentään, kuinka ylevää!» Ja hän jatkoi herkkien ja vilpittömien tunteittensa ilmaisua vakavasti, hitaasti ja painokkaasti, silmät ylös luotuina… »Semmoista se on elämä… jokaisen osalle ei lankea tällainen lahja! Minulle ei taivas ole suonut sitä, tiedättekö, vaikka monena yönä olen sitä rukoillut… Minä olen hanhi, tyhmeliini… Niin, Gerda, minä sanon sinulle, koska olen vanhempi meistä kahdesta, että sinun tulisi kiittää polvillasi Luojaa siitä, että olet niin armoitettu olento…!»
»Armoitettu», sanoi Gerda paljastaen nauraen kauniit valkoiset, leveät hampaansa.
Myöhemmin kaikki kerääntyivät yhteen neuvottelemaan lähimmän tulevaisuuden tarpeista ja syömään sen ohessa viinihyytelöä. Ja päätökseksi tuli, että Tiburtius samoin kuin Arnoldsenit palaisivat kotiin kuukauden lopulla tai seuraavan alussa. Heti joulun jälkeen päätettiin pitää Klaran häät asiaankuuluvalla komeudella ylhäällä pylvässalissa, mutta Amsterdamin häät, joihin konsulitarkin päätti ottaa osaa, »jos ikää ja terveyttä suotaisiin», täytyi lykätä seuraavan vuoden alkuun, että välillä ehdittäisiin huoahtaa. Thomaksen vastustelut eivät auttaneet. »Muista», sanoi konsulitar, laskien kätensä poikansa käsivarrelle, »että Sievertillä on prévenir!»
Pastori ja hänen morsiamensa luopuivat häämatkasta, mutta Gerda ja Thomas päättivät tehdä retken Pohjois-Italian kautta Firenzeen. He aikoivat viipyä poissa pari kuukautta, ja sillä välin tuli Antonien yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa, joka asui Fischstrassella, varustaa kuntoon kaunis pieni Breitestrassen varrella oleva talo, joka kuului eräälle Hampuriin muuttaneelle vanhallepojalle ja jonka ostoa konsuli paraikaa puuhaili. Tony oli kyllä saava sen kauniiksi. »Teillä tulee olemaan hienoa», sanoi hän; ja samaa mieltä olivat kaikki.
Mutta Christian kulki laihoine, käyrine säärilleen ja suurine nenineen huoneissa, joissa kaksi morsiusparia istui käsityksin ja joissa ei puhuttu mistään muusta kuin vihkimisestä, myötäjäisistä ja häämatkoista. Hän tunsi vaivaa, epämääräistä vaivaa vasemmassa sääressään ja katsoi pienillä, pyöreillä, syvällä olevilla silmillään levottomasti, vakavasti ja mietteissään toisesta toiseen. Viimein hän sanoi, matkien Marcellus Stengelin ääntä, köyhälle serkkuparalleen, joka istui kuivettuneena, vanhahkon näköisenä ja syötyäänkin vielä nälkäisenä toisten onnellisten keskellä: »No, Thilda, mennäänpäs mekin naimisiin, nimittäin… kumpikin erikseen!»
YHDEKSÄS LUKU.
Noin seitsemän kuukautta myöhemmin palasi konsuli Buddenbrook puolisoineen Italiasta. Breitestrassella oli vielä maaliskuun lumet ajopelien pysähtyessä viiden aikaan iltapäivällä yksinkertaisen, öljyvärillä maalatun talon päädyn eteen. Pari lasta ja täysikasvanutta jäi katsomaan tulijoita. Rouva Antonie Grünlich seisoi talon ovella ylpeänä aikaansaannoksistaan, ja hänen takanaan seisoi, samoin valmiina vastaan ottoon kaksi palvelustyttöä, hänen asiantuntemuksella valitsemaansa valkoinen myssy päässä, paksu raitainen hame yllä ja paljain käsivarsin.