Hän sanoi 'kongflikki' ja unohti kaiken varovaisuuden ääntämiseen nähden.
»Kongflikki, sen minä sanon. Täysi kunnioitus, herra senaattori, mutta tässä asiassa me emme voi vetää yhtä köyttä!» Ja hän puhui kiihtyneesti tarkastuslautakunnista ja valtion edusta ja porvarivalasta ja vapaavaltioista…
Luojan kiitos, että Jean Jacques Hoffstede samassa tuli! Käsikkäin pastori Wunderlichin kanssa astui hän sisään, huolettoman ajan kaksi huoletonta, hilpeää vanhaa herraa.
»Kuulkaas, kunnon ystävät», ryhtyi hän puhumaan, »minäpä tiedän jotakin hauskaa; se on pieni hauska pila, runonpätkä ranskalaiseen malliin… kuulkaahan!»
Hän istahti mukavasti tuolille vastapäätä pelaajia, jotka sauvaansa nojaten seisoivat biljardipöydän ympärillä, veti taskustaan paperiliuskan, asetti pitkän etusormensa sinettisormuksineen terävälle nenälleen ja luki iloiseen, viattoman-kertovaan tapaan:
Kas, kerran ajelulle kun marski Saksinmaan
tuon kanssa Pompadourin läks' kultavaunuissaan,
niin Frelon huus: »Tuo toinen on miekka hirmuinen
ja toinen miekan tuppi, mi ruostuttavi sen!»
Herra Köppen hämmästyi hetkiseksi, mutta heitti sitten mielestään koko »kongflikin» ja yhtyi toisten nauruun niin että sali raikui. Mutta pastori Wunderlich oli astunut ikkunan ääreen ja hihitti siellä hartioista päättäen hiljaa itsekseen.
Oltiin vielä hyvän aikaa koolla tässä takapihan biljardisalissa, sillä Hoffstede osasi vielä useampia samantapaisia sutkauksia. Herra Köppen oli avannut kaikki liivinnapit ja oli mitä parhaimmalla tuulella, sillä hän viihtyi paremmin täällä kuin alhaalla ruokasalissa. Hän höysti hassunkurisilla alasaksalaisilla puheenparsilla jokaista työntöä ja lausuili tavantakaa onnellisena itsekseen:
»Kas, kerran ajelulle…»
Tuo sepustus kuului varsin merkilliseltä hänen bassollaan lausuttuna…