»Herranen aika, sitäkö varten minä menen naimisiin, että itse juoksisin rappusia…»
»Oletko ajatellut hääpukua, Tony»?
»Sen pitää olla moirée antique'a, äiti!… Minä en mene vihille ilman moirée antique'ia!»
Näin kului lokakuu, kului marraskuu. Jouluksi ilmestyi taloon herra Grünlich viettääkseen pyhän illan Buddenbrookin perheen parissa; eikä Krögereidenkään tavallinen jouluiltakutsu jäänyt tulematta. Grünlichin käytös morsiantaan kohtaan oli niin hellä kuin häneltä oltiin oikeutetut odottamaan. Ei mitään turhaa juhlallisuutta! Ei mitään seurustelurajoituksia! Ei mitään sopimattomia hyväilyjä! Henkäyksentapainen suudelma otsalle vanhempien läsnäollessa oli vahvistanut kihlauksen… Toisinaan ihmetteli Tony hiukan, ettei Grünlichin onni näyttänyt vastaavan epätoivoa, jota hän oli osoittanut morsiamen ollessa asiaa vastaan. Grünlich katseli häntä ainoastaan iloisin omistajan silmin… Silloin tällöin, jäätyään sattumalta kahdenkesken hänen kanssaan, saattoi hän tietenkin joutua leikkisän, kujeilevan mielialan valtaan, jolloin hän koetti siepata Tonyn polvelleen istumaan, lähentää poskitupsunsa hänen kasvoihinsa, ja virkkaa ilosta värisevällä äänellä: »Tapasinpas sinut kiinni! Sainpas sinut sittenkin käsiini!»… Johon Tony vastasi: »Hyvänen aika, olkaa järkevä!» riistäytyen taitavasti irti.
Herra Grünlich palasi heti joulupyhien jälkeen takaisin Hampuriin, sillä hänen vilkkaasti toimiva liikkeensä vaati välttämättömästi hänen henkilökohtaista läsnäoloaan, ja Buddenbrookit hyväksyivät vaieten hänen kantansa, että Tony oli ehtinyt ennen kihlausta tutustua tarpeeksi tulevaan mieheensä.
Asuntokysymys oli järjestetty kirjeellisesti. Tony, joka iloitsi rajattomasti siitä, että saisi joutua suurkaupunkiin, ilmaisi toivomuksen, että he asettuisivat kaupungin alueelle, jossa — Spitalersstrassen varrella — herra Grünlichin konttorihuoneet sijaitsivat. Mutta sulhanen vaati miehekkään itsepintaisesti oikeutta huvilan ostoon kaupungin ulkopuolelta, Eimsbüttelin luota.. runolliselta ja syrjäiseltä paikalta, joka oli ihanteellinen nuoren avioparin olinpaikka — »procul negotiis» — hän ei ollut vieläkään unohtanut kokonaan latinaansa!
Kului joulukuu, ja häät määrättiin vuoden neljänkymmenenkuuden alkupäiviksi. Tony piti komeat aattojuhlat, jossa oli mukana puoli kaupunkia. Tonyn ystävättäret — näiden joukossa myös Armgard von Schilling, joka oli tullut kaupunkiin torninkorkuisissa ajopeleissä — tanssivat Tomin ja Christianin ja näiden tovereiden kanssa. Joukossa oli Andreas Gieseke, pankinjohtajan poika ja studiosus jiuris, Stephan ja Eduard Kistenmaker, »Kistenmaker & Pojan» nuorta väkeä. He tanssivat ruokasalissa ja pylväikössä, jonka lattialle tätä tarkoitusta varten oli sirotettu talkkia… Asiaankuuluvasta melusta huolehti ensi sijassa konsuli Peter Döhlmann, joka rikkoi suuren kivilattian laattoihin kaikki saviastiat, mitä käsiinsä sai.
Rouva Stuhtilla oli nyt taas vihdoin tilaisuus seurustella parhaimmissa piireissä, hän kun auttoi mamseli Jungmannia ja ompelijatarta hääpäivänä Tonyn pukemisessa. Hän ei, herra paratkoon, ollut ikinä nähnyt näin kaunista morsianta, ja hän ryömi kaikessa mahtavuudessaan kontallaan maassa, kiinnittäen ihailun täyttämin, ylöspäin luoduin silmin pieniä myrtin oksia valkoiselle moirée antique'lle. Pukeminen tapahtui aamiaishuoneessa. Herra Grünlich odotti pitkäliepeiseen takkiin ja silkkisiin liiveihin puettuna oven takana. Hänen rusottavilla kasvoillaan oli vakava, kunnioittava ilme; vasemman sieraimen viereinen syylä oli hienosti puuteroitu ja hänen kullankeltainen poskipartansa huolellisesti käherretty.
Ylhäällä pylvässalissa oli koolla koko suku; vihkimisen piti tapahtua siellä. Mikä loistava seura! Siellä istuivat vanhat Krögerit, molemmat jo hiukan lakastuneen näköisinä, mutta yhä edelleen hienon hienoina. Siellä oli konsuli Kröger poikiensa Jürgenin ja Jakobin kera; viimeksimainittu oli tullut Hampurista samoin kuin Duchampsit. Siinä oli Gotthold Buddenbrook rouvansa, syntyjään Stüwing, ja tyttäriensä Friederiken, Henrietten ja Pfiffin kanssa, jotka valitettavasti tuskin joutuisivat naimisiin… Siinä oli mecklenburgilaisen syrjälinjan edustaja, Klothilden isä, herra Bernhard Buddenbrook, joka oli tullut »Ungnadesta» ja katseli nyt suurin silmin rikkaan sukulaisensa äärettömän hienoa kotia. Frankfurtista oli tullut ainoastaan lahjoja, sillä matka oli sentään hankala… Frankfurtilaisten sijasta olivat läsnä, ainoina sukuun kuulumattomina henkilöinä, tohtori Grabow, kotilääkäri, ja mamsseli Weichbrodt, Tonyn äidillinen ystävä — Sesemi Weichbrodt, jolla oli ihka uudet vihreät nauhat korvakiharoittensa yläpuolella ja musta puku yllään. »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!» sanoi hän Tonyn ilmestyessä pylvässaliin herra Grünlichin taluttamana, kurottautui eteenpäin ja suudella napsahutti Tonya hiljaa otsalle. — Perhe oli tyytyväinen morsiameen; tämä oli kaunis ja näytti luontevalta ja iloiselta, vaikka olikin hiukan kalpea uteliaisuudesta ja matkakuumeesta.
Sali oli koristettu kukkasin, ja sen oikealle seinälle oli rakennettu alttari. Pyhän Marian kirkon pappi, pastori Kölling, toimitti vihkimisen, kehoittaen voimakkain sanoin kohtuullisuuteen. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Tony vastasi viattomasti ja hyväntahtoisesti: »Tahdon», mutta herra Grünlich köhähti ensin »Hä-ä-hm!» selvittääkseen kurkkuaan. Tämän jälkeen syötiin erinomaisen maukas ja runsas ateria.