Tuota jäi nyt jokainen miettimään.
Yhtäkkiä purskahti rouva Permaneder itkuun.
»Minä rakastin häntä niin», hän nyyhkytti… »Ette aavista, miten minä häntä rakastin… enemmän kuin kukaan teistä… niin, suo anteeksi, Gerda, sinähän olet hänen äitinsä… Oi, hän oli enkeli…»
»Hän on nyt enkeli», paransi Sesemi.
»Hanno, pikku Hanno», jatkoi rouva Permaneder kyynelten virratessa hänen haivenisia, himmenneitä poskiaan pitkin… »Missä ovat nyt Tom, isä, isoisä ja kaikki muut? Emme näe heitä enää. Oi, se on niin kovaa ja surullista!»
»Meille on annettu jälleennäkeminen», sanoi Friederike Buddenbrook ristien helmassaan lepäävät kätensä lujasti yhteen, luoden katseensa alas ja työntäen nenänsä ilmaan.
»On kirjoitettu niin… Mutta on hetkiä, Friederike, jolloin siinä ei ole lohdutusta, Jumala armahtakoon, jolloin epäilee hänen oikeuttaan ja hyvyyttään… ja kaikkea. Elämä rikkoo, näettekös, meissä niin paljon, se tekee niin monen kauniin haaveen mitättömäksi… Jälleennäkeminen… Kunpa olisi niin…»
Mutta silloin kohosi Sesemi Weichbrodt paikaltaan niin korkeaksi kuin saattoi. Hän nousi varpailleen, kurkotti kaulansa, napautti pöydänlaitaa ja myssy tutisi hänen päässään.
»Niin on!» sanoi hän kaikesta voimastaan katsoen vaativasti jokaiseen.
Ja hän seisoi siinä voittajana jalon taistelun jälkeen, jota oli kestänyt koko hänen elämänsä ajan hänen opettajajärkensä esiintuomia epäilyjä vastaan, seisoi kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vakaumuksesta vapisten kuin pieni, rankaiseva, haltioitunut profeetta.