Puhuttiin Gerdan matkasta, junasta, jolla hän oli aikonut matkustaa, ja huvilan ja huonekalujen myynnistä, jonka herra Gosch oli ottanut toimekseen. Sillä Gerda ei aikonut ottaa mukaansa mitään, vaan meni kuten oli tullutkin.
Sitten johtui rouva Permaneder puhumaan elämän menosta, käsitteli sitä kaikkein vakavimmalta kannalta ja loi katsauksia menneisyyteen sekä tulevaisuuteen, vaikka tulevaisuudesta ei ollut juuri mitään sanottavaa.
»Kun minä kuolen, voi Erika minun puolestani myös mennä minne tahtoo», hän sanoi, »mutta minä en jaksa olla missään muualla, ja niin kauan kitin minä elän, olemme me pysyvät koossa, me harvat jälellejääneet… Kerran viikossa tulette te minun luokseni päivälliselle… Ja silloin luemme sukupapereita —» Hän kosketti salkkua, joka oli hänen edessään. »Kiitos, Gerda, otan sen haltuuni mielihyvällä. — Se on siis päätetty… Kuule, Thilda?… Mitenhän olisi, jos sinäkin kutsuisit meidät luoksesi kerran; eihän sinun asemasi enää ole huonompi kuin meidänkään.
Niin se käy. Toinen näkee vaivaa ja pyrkii ja taistelee…. ja sinä olet vain istunut paikallasi ja odottanut kärsivällisesti. Mutta kyllä sinä sitten oletkin aika köntys, älä pahastu…»
»Voi sinua, Tony, mitä sanot!» virkkoi Klothilde hymyillen.
»Olen pahoillani, etten saa sanoa hyvästejä Christianille», sanoi Gerda, ja niin jouduttiin puhumaan Christianista. Ei ollut juuri toivoa, että hän koskaan pääsisi pois laitoksesta, jossa hän nykyisin oleskeli, vaikka hänen laitansa tuskin oli niin huono, ettei hän olisi voinut liikkua vapaalla jalallakin. Mutta hänen puolisonsa oli ylen tyytyväinen asiain nykyiseen tilaan, — rouva Permaneder väitti hänen olevan liitossa lääkärin kanssa — ja oli siis luultavaa, että Christian saisi päättää päivänsä laitoksessa.
Sitten syntyi vaitiolo. Vitkaan ja epäröiden kääntyi keskustelu viimeisiin tapahtumiin, ja kun pikku Johannin nimi mainittiin, syntyi huoneessa jälleen hiljaisuus ja sateen ropina kuului selvemmin.
Hannon viimeinen sairaus painoi heitä kuin jokin raskas salaisuus, sen kulku oli varmaan ollut tavallista kauheampi. Huoneessa-olijat eivät katsoneet toisiinsa puhuessaan siitä hiljaa, puolittaisin sanoin ja vihjauksin. Sitten joku mainitsi viimeisen tapauksen… miten pieni huonostipuettu kreivi oli tunkeutunut melkein väkisin sairaan vuoteen ääreen… Hanno oli hymyillyt kuullessaan hänen äänensä, vaikka hän ei enää tuntenut ketään muita, ja Kai oli suudellut hänen käsiään herkeämättä.
»Suuteliko hän hänen käsiään?» kysyivät Buddenbrookin naiset…
»Monta kertaa.»