»Se ei ole oikein, se ei ole oikein, Gerda!» sanoi vanha neiti Weichbrodt ainakin kymmenennen kerran huolissaan ja nuhtelevasti. Hän istui tänä iltana entisen oppilaansa arkihuoneen sohvassa, piirissä, joka oli muodostunut pyöreän keskipöydän ympärille ja johon kuultu Gerda Buddenbrook, rouva Permaneder, hänen tyttärensä Erika, Klothilde-parka ja Breitestrassen Buddenbrookin naiset. Hänen myssynsä vihreät nauhat riippuivat hennoilla lapsimaisilla olkapäillä, joista hänen täytyi nostaa toinen korkealle voidakseen liikutella käsivarttaan pöydän laidalla; niin pikkuruikkuiseksi hän oli käynyt seitsemänkymmenenviiden vuoden iässään.
»Se ei ole oikein, se ei ole kauniisti tehty, Gerda, suo minun sanoa se!» toisti hän vielä hartaalla, vapisevalla äänellä. »Minä olen jo puoliksi haudassa, elonpäiväni ovat luetut, ja nyt sinä tahdot jättää minut… Jättää meidät kaikki tänne, erota meistä ainiaaksi… mennä menojasi… En sanoisi mitään, jos olisi kysymys vain vierailusta, matkasta Amsterdamiin… mutta ainiaaksi!» Ja hän ravisti vanhaa linnunpäätään katsellen eteensä ruskeine, viisaine, murheellisine silmineen. »On kyllä totta, että olet kadottanut paljon…»
»Hän on kadottanut kaiken», sanoi rouva Permaneder. »Meidän ei tule olla itsekkäitä, Therese. Gerda tahtoo mennä ja hän menee, ei sille voi mitään. Hän tuli tänne Thomaksen kanssa kaksikymmentäyksi vuotta sitten ja me olemme kaikki rakastaneet häntä, vaikka hän on aina inhonnut meitä… niin se on, Gerda, älä ollenkaan vastusta! Mutta Thomasta ei ole olemassa enää. Mitä me merkitsemme hänelle? Emme mitään. Se koskee meihin kipeästi, mutta lähde Jumalan nimeen, ja kiitos, ettet lähtenyt jo aikaisemmin, kun Thomas kuoli…»
Oli syöty illallista, oli syksy. Pikku Johann (Justus, Johann, Kaspar) oli maannut jo lähes kuusi kuukautta pastori Pringsheimin siunausten saattamana metsikön laidassa sukukivellä varustetun hiekkakiviristin alla. Talon edessä valeli sade kujan puoliksi lehtensä pudottaneita puita, ja toisinaan lennätti tuulenpuuska vesisuihkun ikkunoita vasten. Kaikki kahdeksan naista olivat puetut mustiin.
Tämä oli pieni sukukokous, hyvästijättö, Gerda Buddenbrookin toimeenpanema jäähyväistilaisuus, sillä hän aikoi siirtyä kaupungista ja palata Amsterdamiin soittamaan, kuten ennen, viulua isänsä kanssa. Häntä eivät pidättäneet enää mitkään velvollisuudet. Rouva Permaneder ei ollut enää vastustanut tuota hänen päätöstään. Hän alistui siihen, mutta sisimmässään oli hän hyvin onneton. Jos senaattorin leski olisi jäänyt kaupunkiin, jos hän olisi säilyttänyt paikkansa ja arvonsa seuraelämässä ja antanut rahojensa jäädä paikkakunnalle, olisi Buddenbrook-nimelle jäänyt sentään jonkun verran kaikua… Mutta olipa sen asian laita miten hyvänsä, Antonie-rouva oli kantava sittenkin korkealla päänsä niin kauan kuin hän liikkui maan pinnalla ja niin kauan kuin ihmiset katsoivat häntä. Hänen isoisänsä oli ajanut nelivaljakolla läpi koko Saksanmaan…
Huolimatta vaihtelevasta elämästään ja vatsansa heikkoudesta ei häntä olisi voinut uskoa viisikymmenvuotiaaksi. Hänen ihonsa oli hiukan haiveninen ja himmeä ja hänen ylähuulessaan — Tony Buddenbrookin kauniissa ylähuulessa — kasvoi noita haivenia runsaammin; mutta surumyssyn alta näkyvässä, sileästi jakaukselle kammatussa tukassa ei huomannut yhtään ainoata harmaata säiettä.
Hänen serkkunsa, Klothilde-parka, suhtautui Gerdan lähtöön kuten kaikkiin maallisiin asioihin on suhtauduttava: tyynellä välinpitämättömyydellä. Hän oli syönyt illallispöydässä äänettömästi valtavia annosmääriä ja istui nyt paikallaan tuhkanharmaana ja laihana kuten aina, lausuillen hitaita, ystävällisiä sanoja.
Erika Weinschenk, joka oli kolmenkymmenenyhden vuoden iässä, ei myöskään ottanut kovin pahakseen tätinsä lähtöä. Hän oli kärsinyt elämässä ja alistunut aikaisin kohtaloonsa. Hänen väsyneissä, vedensinisissä silmissään — herra Grünlichin silmissä — kuvastui tyytymys särkyneeseen elämään, ja hänen rauhallinen, joskus hieman alakuloinen äänensä ilmaisi samaa.
Mitä Buddenbrookin naisiin, Gotthold-sedän kolmeen tyttäreen, tulee, oli heidän ilmeensä hapan ja arvosteleva kuten tavallisesti, Friederike ja Henriette, kaksi vanhinta, olivat käyneet vuosien kuluessa yhä laihemmiksi ja tikkumaisemmaksi, mutta Pfiffi, nuorin, kolmenkymmenenviiden ikäinen, oli sitäkin pienempi ja lylleröisempi…
Myös vanha konsulitar Kröger, Justus-sedän leski, oli kutsuttu seuraan, mutta hän oli ilmoittanut olevansa estetty ja ehkä hänellä ei ollut kelpaavaa pukuakaan; varsinaista syytä oli vaikea tietää.