Mutta hän meni ensiksi konttorioven ohi vähän etemmä oikealle, jossa hänen yläpuolellaan aukeni valtava porrasholvikko. Sitä reunusti ensimmäiseen kertaan asti valurautainen kaidepuu, toisessa se muodostui tilavaksi, valkoiseksi, kullalla koristelluksi pilaristoksi, ja kaiken yli loi keskeltä tuleva kattovalo kullanhohtavan heijastuksen… »Kovin hienoa!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, tyytyväisin mielin, katsoen noita avonaisia, valoisia portaita, jotka kuvasivat hänen mielestään Buddenbrookien voimaa, loistoa ja menestystä. Mutta sitten hän muisti tulleensa tuomaan surullista tietoa ja kääntyi hitaasti konttorinovea kohti.
Thomas oli sisällä aivan yksin, hän istui ikkunan luona kirjoittaen kirjettä. Hän katsahti ylös toisen puolen kulmakarvat koholla ja ojensi kätensä sisarelleen.
»Hyvää iltaa, Tony. Mitä hyvää sinä tiedät?»
»Enpä erittäin hyvää, Tom!… Portaat ovat ihanat!… Mutta mitä sinä kirjoitat täällä pimeässä?»
»Se on eräs tärkeä kirje. — Et siis tiedä hyvää? Mutta lähtekäämme joka tapauksessa puutarhaan, se on miellyttävämpää. Tule.»
Heidän kulkiessaan eteisen poikki kuului ensimmäisestä kerroksesta väreilevä viulu-adagio.
»Kuule!» sanoi rouva Permaneder jääden hetkeksi paikalleen… »Gerda soittaa. Miten taivaallista! Voi hyvä Jumala, minkälainen ihminen hän on… kerrassaan haltiatar! Miten Hanno jaksaa, Tom?»
»Hän on juuri syömässä illallista Jungmannin kanssa. Hänen kävelemisensä edistyy vain niin hitaasti…»
»Kyllä se muuttuu, Tom, ole varma siitä! Oletteko tyytyväiset Idaan?»
»Kuinka emme olisi…»