Se joutui kaikkine asiaankuuluvine juhlallisuuksineen. Ylhäältä tasakaton laidalta piti muuan vanha muurari puheen, jonka loputtua hän heitti samppanjapullon olkansa yli mahtavan, viirien väliin asetetun, ruusuista, vihreistä oksista ja kirjavista lehdistä solmitun seppeleen huojuessa hiljaa tuulessa. Tämän jälkeen tarjottiin kaikille työmiehille juhla-ateria olueineen, leikkelevoileipineen ja sikareineen läheisen ravintolan matalassa anniskeluhuoneessa pitkien pöytien ääressä, joiden välitse senaattori Buddenbrook astui puolisoineen pikku Johannia kantava madame Decho perässään, vastaanottaen aterioivien kiitolliset eläköönhuudot.
Heidän tultuaan ulos pantiin Hanno taas vaunuunsa ja Thomas kulki Gerdan kanssa kadun yli, heittääkseen vielä viime silmäyksen valkoisten pylväiden kannattamaan punaiseen päätyyn. Pienen kukkakaupan kapean oven edessä näyteikkunan vieressä, missä oli pari kolme sipulikasviruukkua vierekkäin rivissä vihreällä lasilevyllä, seisoi Iwersen, kaupan omistaja, vaalea, jättiläismäinen, roteva, villapaitaan puettu mies vaimoineen, joka oli hento ja pieni ja jolla oli etelämaiset kasvonpiirteet. Tämä talutti toisella kädellä neli, -viisivuotiasta poikaa ja liikutti toisella pieniä vaunuja, joissa nukkui pienempi lapsi, sekä näkyi odottavan kolmatta.
Iwersen kumarsi syvään ja kömpelösti, mutta hänen vaimonsa, joka ei lakannut liikuttamasta vaunuja, katsoi suurilla, soikeilla silmillään tyynesti ja tarkkaavasti senaattorin rouvaa, joka tuli häntä kohti miehensä kynkässä.
Thomas seisahtui ja osoitti kepillään harjaseppelettä.
»Tuo on kaunis ja hyvin tehty, Iwersen!»
»Ei siitä tule kunnia minulle, herra senaattori. Minun vaimoni on sen valmistanut.»
»Vai niin!» sanoi senaattori vain, kohotti päänsä ja katsoi silmänräpäyksen kirkkaasti, lujasti ja ystävällisesti rouva Iwersenin silmiin. Ja sanaakaan enää lisäämättä kääntyi hän menemään, tehden kohteliaan liikkeen kädellään.
KUUDES LUKU.
Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa, senaattori Buddenbrookin asuttua noin neljä viikkoa uudessa talossaan, ilmestyi rouva Permaneder illansuussa veljensä luo. Hän kulki viileän, kivisen portaiston läpi, jota koristivat Thorwaldsenin malliset korkokuvat ja josta oikealla oleva ovi vei konttorihuoneisiin, soitti sisäovea, jonka saattoi avata keittiöstä käsin painamalla kumipalloa, ja sai kuulla Antonilta, palvelijalta, portaiden alapäässä, jossa seisoi Tiburtiuksen lahjoittama karhu, ettei senaattori vielä ollut tullut konttorista.
»Hyvä on, Anton, minä menen sinne.»