»Sitä mieltä minäkin olen. Panen likoon runsaan summan. Voigt saa rakentaa sen, ja iloitsen jo edeltäpäin hetkestä, jolloin saamme yhdessä tarkastaa piirustuksia. Voigtilla on varma maku…»
Toisen puoltajan Thomas sai Gerdasta. Hän kiitteli hanketta kovin. Tosin eivät muuttohommat ja hälinä olleet varsin miellyttävät, mutta suuren hyväkaikuisen musiikkihuoneen toivo sai hänet innostumaan. Vanha konsulitar katsoi myös asiaa onnellisten yhteensattumien johdonmukaiseksi seuraukseksi, josta hän kiitti Jumalaa. Lapsen syntymisen ja Thomaksen senaattoriksi-tulon jälkeen ilmeni hänen äidinylpeytensä entistä välittömämmin, ja hänen tapansa sanoa »poikani, senaattori» harmitti Buddenbrookin naisia tavattomasti.
Nuo vanhat neidot katsoivat karsain silmin Thomaksen aseman loistavaa kohoamista. Torstaisin tuotti heille niukkaa tyydytystä Klothilde-paran ivaaminen, ja Christianista, joka Mr. Richardsonin, entisen esimiehensä avulla oli saanut toimen Lontoossa ja joka oli sähköttänyt vastikään kotiin mielettömästä aikeestaan mennä naimisiin neiti Puvogelin kanssa, mistä konsulitar jo oli soimannut häntä ankarasti… Christianista eivät he tietäneet mitään. Ja niin he hakivat korvausta konsulittaren ja rouva Permanederin pienten heikkouksien pistelemisestä, johtaen puheen esimerkiksi hiuslaitteisiin. Sillä konsulitar osasi sanoa aivan vaivattomasti, että hän piti tukkaansa sileäksikammattuna… vaikka jokainen Luojan luoma, ja Buddenbrookin naiset eritoten, olivat selvillä siitä, että tuon vanhan naisen muuttumattoman punertava, myssyn alta kuultava tukka jo aikaa sitten oli lakannut olemasta hänen tukkansa. Mutta vielä paremmin kannatti johdattaa Tony-serkku lausumaan joku sana henkilöistä, jotka olivat vaikuttaneet hänen tähänastiseen elämäänsä katkerasti, itku-Trieschke! Grünlich! Permaneder! Hagenströmit!… Nuo nimet, jotka Tonyn suuttuessa kaikuivat kuin torventörähdys, jonka hän puhalsi inhoten ilmaan olkapäät koholla, soivat Gotthold-sedän tyttärille suloisen tyydytyksen.
Eivätkä he voineet olla huomaamatta ja omantunnonmukaisesti huomauttamatta, että pikku Johann rupesi arveluttavan hitaasti kävelemään ja puhumaan… He olivat oikeassa, sillä on tunnustettava, että vaikka Hanno — se oli senaattorinrouva Buddenbrookin pojalleen antama lempinimi — osasi sanoa kaikkien perheen jäsenten nimet, ei hän vielä kyennyt muodostamaan selvästi nimiä Friederike, Henriette ja Pfiffi. Mitä hänen kävelemiseensä tulee, ei hän vuoden ja neljänneksen vanhana vielä osannut ottaa yhtään askelta yksin. Ja siihen aikaan Buddenbrookin naiset juuri selittivät päätään pudistaen, että tuo lapsi oli jäävä mykäksi ja liikkumattomaksi koko elämäkseen.
Heidän täytyi kyllä myöhemmin tunnustaa erehdykseksi surullinen ennustuksensa; mutta oli kieltämätöntä, että Hannon kehitys oli myöhästynyt. Hän oli elonsa alkuaikoina saanut taistella ankarasti elämästään ja oli pitänyt ympäristöään alituisen pelon vallassa. Hän oli syntyessään ollut hiljainen ja voimaton lapsi, ja heti kasteen jälkeen oli kolmipäiväinen vatsatauti melkein lopettanut tuon vaivalla käyntiin saadun sydämen toiminnan. Hän jäi eloon, ja kunnon tohtori Grabow koetti ehkäistä hampaansaantivaikeuksia huolellisen ravinnon ja hoidon määräämisellä. Mutta tuskin oli ensimmäinen valkoinen kärki puhjennut esiin, kun kouristukset alkoivat, uudistuen sitten voimakkaampina ja pari kertaa suorastaan kauhistavina. Ja jälleen tuli sellainenkin hetki, jolloin vanha lääkäri saattoi vain ääneti puristaa vanhempien käsiä… Lapsi oli vaipunut syvään tainnostilaan, ja tummien varjojen ympäröimien silmien jäykkä katse viittasi aivotulehdukseen. Loppu näytti toivottavalta.
Mutta Hanno voimistui jälleen, hänen katseensa alkoi tajuta ympärillä olevia asioita, ja vaikkakin hänen kestämänsä vaikeudet hidastuttivat puhumista ja kävelemistä, ei hänen suhteensa enää tarvinnut olla pelon vallassa.
Hanno oli hentojäseninen ja jotensakin pitkä ikäisekseen. Hänen vaaleanruskeat, erittäin pehmeät hiuksensa alkoivat huomattavan nopeasti kasvaa ja lankesivat pian kauniisti lainehtien hänen avaran esiliinamaisen kolttunsa olkapäille. Ja sukupiirteet rupesivat myös samalla selkenemään. Alussa hänellä oli ollut aivan Buddenbrookien kädet: leveät, hiukan liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kädet. Ja nenä oli täsmälleen samanlainen kuin hänen isänsä ja isoisänsä nenä, vaikka sieramet näyttivät jäävän hennommiksi. Mutta kasvojen pitkähkö, kapea alapuoli ei ollut Buddenbrookien eikä Kröögereiden perintöä, vaan kotoisin äidinpuolelta — kuten myös ennen kaikkea suu, joka varhain — sen saattoi havaita jo nyt — alkoi saada alakuloisen ja arasti sulkeutuneen ilmeen, ilmeen, joka myöhemmin sointui yhteen hänen omituisten, kullankeltaisten, sinertävien varjojen ympäröimien silmiensä katseen kanssa…
Isänsä pidätetyn hellyyden seuraamana, äitinsä huolellisen hoidon alaisena, tätinsä Antonien jumaloimana, konsulittaren ja Justus-sedän lellittelemänä, jotka kantoivat hänelle kilvan sotamiehiä ja hyrriä, — alkoi hän elää. Ja kun hänen kauniita, pieniä vaunujaan työnnettiin kadulla, katsoivat ihmiset häntä uteliain ja odottavin silmin. Mutta madame Decho'hon, arvon hoitajattareen nähden oli päätetty, ettei hän enää seuraisi uuteen taloon, vaan hänen sijaansa tulisi Ida Jungmann, jonka sijaan konsulitar tyytyisi hankkimaan uuden apulaisen…
Senaattori Buddenbrook toteutti tuumansa. Sanotun tontin osto Fischergruben varrelta ei tuottanut mitään vaikeuksia, ja Breitestrassen talo, jonka myymisen kaupanvälittäjä Gosch heti otti huolekseen salavihaisen näköisenä, joutui samassa Stephan Kistenmakerille, jonka perhe oli kasvanut ja joka oli tehnyt veljensä kera hyviä punaviinikauppoja. Herra Voigt ryhtyi uuden talon rakentamiseen, ja pian saivat sukulaisetkin torstaipäivänä tutustua hänen siistiin piirustuksiinsa ja ihailla rakennuksen komeaa päätyä. Siinä oli uloke, jota kannattivat upeat naisenmuotoiset hiekkakivipylväät, ja tasainen katto, josta Klothilde lausui venyvään ystävälliseen tapaansa sen huomautuksen, että siinä voisi juoda iltapäiväkahvia… Mengstrassen talon alakertaan nähden, jonka huoneet nyt tulisivat jäämään tyhjilleen, senaattori kun aikoi siirtää konttorinsakin Fischergruben varrelle — järjestyi kaikki parhain päin, sillä kaupungin palovakuutusyhtiö halusi vuokrata sen konttorikseen.
Tuli syksy, harmaa talorähjä sortui maahan ja laajan kellarikerroksen päälle kohosi talven jälleen mahtinsa menettäessä Thomas Buddenbrookin uusi talo. Koko kaupungissa ei ollut mieluisampaa puheenaihetta! Siitä tuli tip-top, siitä tuli kaunein asuinrakennus, mitä lähistöllä oli nähty. Mahtoiko edes Hampurissa olla kauniimpaa?… Mutta kyllä sen oli täytynyt tulla kalliiksikin; vanha konsuli ei olisi ryhtynyt sellaisiin yrityksiin… Naapurit, päätytalojen porvarit, seisoivat ikkunoissaan, katselivat telineillä häärivien miesten työtä, iloitsivat rakennuksen kohoamisesta ja koettivat arvailla harjannoston hetkeä.