Toiveemme ja yrityksemme johtuvat eräistä hermojemme tarpeista, joita on vaikea määritellä sanoilla.
Se, mitä sanottiin Thomas Buddenbrookin »turhamaisuudeksi», hänen huolellinen käytöksensä ja ylellinen pukeutumisensa, oli pohjaltaan aivan muuta. Se ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin toimeliaan ihmisen tarvetta tuntea olevansa täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän, tuntemus, joka herättää itseluottamusta. Mutta ihmisten ja hänen itse itselleen asettamansa vaatimukset kasvoivat. Hän oli hukkua yleisiin ja yksityisiin asioihin. Toimien jaossa senaatin jäsenille olivat hänen osalleen langenneet verotusasiat. Mutta myöskin rautatie-, tulli- ja muut viralliset asiat vaativat hänen myötävaikutustaan, ja tuhansissa hallinto- ja tarkastuskokouksissa, joiden esimieheksi hän alusta pitäen joutui, tarvittiin hänen valppauttaan, rakastettavuuttaan ja joustavuuttaan, ja etteivät häntä paljon vanhemmat miehet olisi tunteneet itseään syrjäytetyiksi täytyi hänen näennäisesti alistua heidän pitemmän kokemuksensa johdettavaksi ja kuitenkin pitää käsissään valta. Ja kun tapahtui se merkillinen asia, että hänen »turhamaisuutensa», — tuo ruumiillisen virkistyksen tarve, tarve vaihtaa vaatteita useamman kerran päivässä ja tuntea uudistuvansa, — silminnähtävästi kasvoi, merkitsi se sitä, että Thomas Buddenbrook 37:n vuoden iästään huolimatta alkoi tuntea herpaantumista ja voimienkulutusta…
Mutta jos kunnon tohtori Grabow pyysi häntä säästämään voimiaan, vastasi hän: »Voi, hyvä tohtori, ei se vielä ole tarpeen.» Hän tarkoitti sillä, että hänellä vielä oli edessään arvaamattoman paljon tekemistä, ennen kuin hän kerran, joskus tulevaisuudessa, oli saavuttanut sellaisen aseman, päässyt sellaiseen päämäärään, että hän jouti ajatella mukavuuttaan. Hän ei tosin uskonut siihen. Mutta se ajoi häntä edelleen eikä suonut hänelle rauhaa. Silloinkin, kun hän näennäisesti lepäsi, aterian jälkeen, sanomalehtiä lukiessaan, risteili hänen päässään tuhansia asioita hänen kierrellessään vitkaan pitkien viiksiensä päitä, ohimosuonien kohotessa näkyviin. Ja hän pohti yhtä innokkaasti kaupallisia yritelmiä tai jotakin julkista puhetta kuin mahdollisuutta vihdoinkin uudistaa täydelleen alusvaatevarastonsa, ollakseen ainakin siinä suhteensa joksikin aikaa huoleton ja kunnossa.
Ja koska tuollaiset uusimispuuhat tuottivat hänelle eräänlaista tyydytystä ja rauhoitusta, maksoi hän empimättä niiden tuottamat menot, sillä hänen liikkeensä tila oli näinä vuosina niin loistava kuin vain kerran ennen, hänen isoisänsä aikoina. Kauppahuoneen maine ei kasvanut vain kaupungissa, vaan myöskin sen ulkopuolella; ja lähiympäristössä se kasvoi aivan uskomattomasti. Jokainen tunnusti kateudella tai iloisella osanotolla hänen kykynsä ja taitonsa, ja hän itse ponnisteli voimiensa takaa, koska hänen luova mielikuvituksensa ei suonut hänelle mitään rauhaa, vaan sai hänet aina tuntemaan keskeneräisyytensä.
Se ei ollut siis ylpeyttä, että senaattori Buddenbrook kesällä vuonna kuusikymmentäkolme alkoi suunnitella uuden suuren talon rakennuttamista itselleen. Onnellinen pysyy alallaan. Mutta hänen toimintahalunsa johti hänet siihen, ja kaupunkilaiset olisivat voineet pitää tätä eräänä hänen »turhamaisuutensa» ilmaisuna. Uusi talo, ulkonaisen elämän täydellinen vaihdos muuttoineen, uudelleen järjestämisineen ja kaiken vanhan tarpeettoman poistamisineen, koko menneiden vuosien tyhjäksitekeminen… tuo kaikki herätti hänessä puhtauden, uutuuden, virkistyksen, koskemattomuuden, voiman tuntemuksen, jota hän kai tarvitsi, sillä hän ryhtyi innokkaasti hommaan ja oli jo iskenyt silmänsä määrättyyn paikkaan.
Se oli jotakuinkin laaja tontti alemman Fischergruben varrella. Siellä oli myytävänä iän mustentama, huonossa hoidossa oleva rakennus, jonka omistajatar, muuan ikivanha neiti, joka oli asunut siinä aivan yksin ja jonka haltuun se oli jäänyt erään unohtuneen suvun perintönä, oli äskettäin kuollut. Siihen aikoi nyt, senaattori pystyttää talonsa, ja satamaretkillään tarkasti hän sitä usein tutkivin silmin. Ympäristö oli miellyttävä: molemmin puolin oli vanhoja päätytaloja; vaatimattomin niistä oli vastapäätä oleva. Se oli kapea rakennuslaite, jonka pohjakerroksessa oli pieni kukkakauppa.
Hän tuumi uupumatta tuon yrityksen toteuttamista. Hän teki ylimalkaisen kustannussuunnitelman, ja vaikka summa, jonka hän aluksi määräsi tarkoitukseen, ei ollut pieni, huomasi hän voivansa luovuttaa sen suuremmitta vaikeuksitta. Kuitenkin hän melkein kalpeni ajatellessaan, että koko tuuma saattoi olla turha oikku, ja tunnusti myös, että hänen nykyisessä talossaan oli tilaa kyllin hänelle ja hänen vaimolleen, lapselleen ja palvelijoilleen. Mutta hänen puolitajuinen tarpeensa oli väkevämpi epäilyjä, ja tuntien tarvitsevansa ulkoapäin tukea tuumalleen ilmaisi hän asian aluksi sisarelleen.
»Tony, mitä sinä arvelet asiasta! Kylpyhuoneen kiertoportaat ovat tosin sangen hauskat, mutta oikeastaan on koko talo vain laatikko. Se on niin kovin epäedustava, eikö ole? Ja nyt, kun sinä olet hommannut minut senaattoriksi, olen ajatellut että… Mutta voinkohan minä vaatia sellaista?…
Mitä hän ei olisi voinut vaatia madame Permanederin mielestä! Tämä kannatti asiaa vakavasti, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja kulki huoneessa olkapäät koholla ja pää takakenossa.
»Sinä olet oikeassa, Tom! Voi hyvänen aika, kuinka oikeassa! Eihän siihen ole mitään esteitä, kun sinulla on Arnoldsenin 100 000 taalaria… Ja olen ylpeä siitä, että sinä kerroit siitä ensiksi minulle. Se oli kauniisti tehty!… Ja jos rakennat, niin laita hienoa, muista se…!»