Kaikki se, mitä m:me Permaneder oli nähnyt toivon päivinä edessään, on toteutumassa. Sillä ruokasalin pöydän ääressä kaataa sisätyttö kermavaahtoa suunnattoman suurelle kultakorvaiselle tarjottimelle ladottuihin kuppeihin, joissa on tulikuumaa suklaata — liikkuen hiljaa ja varovasti, ettei häiritsisi yläkerran juhlatoimitusta — Antonin leikellessä viipaleiksi mahtavaa kaakkua, järjestellessä tuoreita kukkia hopeaisiin jälkiruokakulhoihin ja katsellessa pää kallellaan aikaansaamaansa vaikutusta, pikkusormien harittaessa etäällä toisista sormista…
Ei ole kestävä enää kauan, ennenkuin koko tämä ihanuus lähtee vaeltamaan arkihuoneeseen ja salonkiin, herrasväen asetuttua istumaan. Toivottavasti on kaikkea myös riittävästi, sillä suku on nyt koolla oikein perusteellisesti, joskaan ei kaikkein laajimmassa muodossa, sillä Överdieckien kautta ovat Kistenmakeritkin kaukaista sukua, näiden kautta Möllendorpfit ja niin yhä edelleen. Olisi mahdotonta vetää rajaa!… Mutta Överdieckeillä on edustajansa, vieläpä itse perheenpää, yli kahdeksankymmenvuotias tohtori Kaspar Överdieck, nykyinen pormestari.
Hän on saapunut vaunuilla ja noussut ylös portaita Thomaksen tukemana kainalosauvaan nojaten. Hänen läsnäolonsa lisää tilaisuuden juhlallisuutta… ja se onkin todella juhlallinen.
Sillä salissa, alttariksi muodostetun, kukilla koristetun pienen pöydän ääressä, jonka takaa puhuu mustaan viittaan ja lumivalkoiseen, kovetettuun, myllynkivenmuotoiseen kaulukseen puettu nuori pappi, seisoo runsaasti kullalla kirjailtuun punaiseen pukuun puettu kookas, mehevävartaloinen naishenkilö pidellen pulleilla käsivarsillaan pienen pientä, pitseihin ja atlasnauhoihin kiedottua kääryä… talon perillistä! Siinä on suvun toivo! Uusi Buddenbrook! Tietääkö herrasväki, mitä se merkitsee?
Käsittääkö kukaan sitä hiljaista riemua, jolla sanoma, ensimmäisen, aavistelevan, ennustavan sanan langettua asiasta, tuotiin Breitestrasselta Mengstrasselle? Sitä äänetöntä ihastusta, jonka valtaamana rouva Permaneder tämän sanoman kuultuaan syleili äitiään, veljeään ja — varovammin — kälyään. Ja nyt on vihdoinkin, keväällä vuonna kuusikymmentäyksi, perillinen talossa, ottamassa vastaan Pyhän Kasteen sakramenttia, perillinen, johon jo niin kauan ovat monet toiveet liittyneet, josta jo niin kauan on puhuttu, jota niin monet vuodet on odotettu ja kaivattu, jota on rukoiltu Jumalalta ja jolla on kiusattu tohtori Grabowia… siinä se nyt on melkein näkymättömän pienenä.
Sen pikkuruiset kädet tapailevat imettäjän povella olevia kultanauhoja, ja pieni pää, jota peittää sinisin nauhoin koristettu myssy, lepää hiukan syrjittäin tyynyllä, kääntyneenä varsin epäkohteliaasti poispäin pastorista sukua kohden, jota se katselee pikkuvanhoin, tarkastelevin silmin. Noissa silmissä, joiden ripset ovat hyvin pitkät, on isän silmien vaalea sini ja äidin silmien ruskeus muuttunut epämääräiseksi kullanruskeaksi, joka vaihtelee valosta riippuen. Mutta sieramien uurteet ovat syvät ja sinertävät. Tämä suo ennenaikaisen luonteikkuuden piirteen noille kasvoille, joita tuskin voi vielä kasvoiksi kutsuakaan, eikä kaunista niitä. Mutta suokoon Jumala, ettei se merkitsisi mitään pahaa, sillä äidilläkin, joka on terve, on samanlaiset uurteet… Ja pääasia on, että lapsi elää ja että se sen lisäksi on poika.
Se elää, mutta olisi voinut käydä toisinkin. Konsuli ei ole ikinä unohtava tohtori Grabowin kädenpuristusta tämän palatessa synnytystilaisuudesta ja sanoessa: »Voitte olla kiitollinen, rakas ystävä, vähällä oli, ettei…» Konsuli ei uskaltanut kysyä, mikä oli vähällä. Hän karkoitti kauhulla luotaan ajatuksen, että tälle pikkuruikkuiselle olennolle, joka tuli maailmaan niin äänettömästi, olisi voinut käydä kuten Antonien toiselle tyttärelle… Mutta sen hän tietää, että sekä äiti että lapsi olivat kestäneet vaikean ottelun neljä viikkoa sitten, ja hän kumartuu nyt hellästi ja onnellisen näköisenä Gerdan puoleen, joka istuu nojatuolissa vanhan konsulittaren vieressä, kiiltonahkakenkiin puetut jalat ristissä samettijakkaralla.
Gerda on vielä kovin kalpea! Ja oudon kaunis kalpeudessaan kuparinruskeine tuuheine hiuksineen ja arvoituksellisine silmineen, jotka katsovat pappiin hieman verhotun pilkallisina. Tämä on herra Andreas Pringsheim, pastor marianus, joka on jo nuorella iällään päässyt vanhan Köllingin äkillisen kuoleman jälkeen kaupungin pääkirkkoherraksi. Hän on vienyt kätensä palavan innon vallassa kohotetun leukansa alle. Hänellä on vaalea, pikkukiharainen tukka ja luisevat, sileäksiajellut kasvot, joiden ilme vaihtelee hiukan mahtipontisesti ankaran vakavuuden ja hehkuvan uskoninnon välillä. Hän on kotoisin Frankiasta, jossa hän on muutaman vuoden paimentanut pientä luterilaista seurakuntaa mustan katolilaisuuden keskellä, ja hänen puhetapansa on muuttunut, hänen pyrkiessään oikeaan ja voimakkaaseen lausuntaan, aivan omalaatuiseksi pitkine, suljettuine, äkkiä korostettuine vokaaleineen ja hampaissa pyörivine r:ineen…
Hän ylistää nyt Herraa milloin hiljaisella, milloin kasvavalla tai huutavalla äänellä, suvun keskellä. Siinä on rouva Permaneder, joka salaa ilonsa ja ylpeytensä juhlalliseen arvokkuuteen; Erika Grünlich, melkein viisitoistavuotias, terve nuori tyttö, jolla on isänsä rusottava iho ja kaksinkerroin käännetty palmikko niskassa; Christian, joka on tullut Hampurista aamulla ja nyt pyörittelee syvällä olevia silmiään puolesta toiseen… Pastori Tiburtius vaimoineen, jotka eivät ole pelänneet matkaa, vaan ovat tulleet Riiasta asti saadakseen olla läsnä juhlassa: Sievert Tiburtius, joka on työntänyt pitkän ohuen poskipartansa päät yli hartioiden ja jonka pienet, harmaat silmät saattavat laajeta, pullistua, melkein pursua ulos arvaamattomalla tavalla… ja Klara synkkine, vakavine, ankaroine silmineen; hän pyyhkäisee silloin tällöin päätään, sillä sitä kivistää… He ovat tuoneet Buddenbrookeille upean lahjan, suuren, takajaloillaan seisovan, täytetyn ruskean karhun ammottavine kitoineen, jonka eräs pastorin sukulainen on ampunut Sisä-Venäjällä ja joka nyt seisoo eteisessä käyntikortti käpälien välissä.
Krögereillä on mukanaan Jürgeninsä, rostockilainen postivirkamies, yksinkertaisesti puettu, hiljainen herra. Missä Jakob on, sen tietää vain hänen äitinsä, syntyisin Överdieck, tuo heikkotahtoinen nainen, joka myy salaa hopeakalunsa voidakseen lähettää rahaa perinnöttömäksi julistetulle pojalleen… Buddenbrookin naiset ovat myös saapuvilla erittäin iloisina perhetapahtumasta, joka ei kuitenkaan estä Pfiffiä huomauttamasta, että lapsi on jokseenkin sairaloisen näköinen, johon konsulittaren, syntyisin Stüwing, ynnä Friederiken ja Henrietten on täytynyt yhtyä. Mutta harmaa, aina kärsivällinen ja nälkäinen Klothilde-parka on liikutettu papin sanoista ja suklaan ja kaakun toivosta… Sukuun kuulumattomia henkilöitä on läsnä Friedrich Wilhelm Marcus ja Sesemi Weichbrodt.