Nyt kääntyy pappi kummien puoleen ja puhuu heille velvollisuuksista. Toinen on Justus Kröger… vaikka konsuli Buddenbrook alussa aikoi olla pyytämättä häntä. »Älkäämme vaatiko tuolta vanhalta mieheltä mahdottomuuksia!» sanoi hän. »Hän saa kestää joka päivä hirveitä kohtauksia rouvansa kanssa poikansa vuoksi, ja hänen pieni omaisuutensa hupenee, ja hän alkaa huolien tähden jo laiminlyödä ulkoasunsa! Vai mitä te ajattelette? Jos me pyydämme hänet kummiksi, lahjoittaa hän lapselle raskaan kultaisen pöytäkaluston tahtomatta kuulla edes kiitoksia!» Mutta Justus-setä oli loukkaantunut niin pahoin kuultuaan kummiksi aiottavan Stephan Kistenmakeria, että hänet päätettiin pyytää sittenkin. Eikä kultainen pikari, jonka hän toi lahjaksi, ollut kovin painava, Thomas Buddenbrookin iloksi.
Entä toinen kummi? Se on tuo valkotukkainen, kunnianarvoisa vanha herra, joka istuu talon mukavimmassa nojatuolissa sauvansa yli kumartuneena, kaulassa korkea kaulaliina ja yllään pehmeä musta takkinsa, jonka takataskusta aina näkyy punaisen nenäliinan nurkka, pormestari tohtori Överdieck. Hänen läsnäolonsa on merkkitapaus, suurenmoinen valtti! Monet ihmettelevät, miten se on saatu aikaan. Hyvä Jumala, tuskinhan hän on sukuakaan! Buddenbrookit ovat varmaan kiskoneet ukon hiuksista paikalle… Ja toden totta, on siinä vehkeiltykin hiukan, käytetty pientä sotajuonta, jonka konsulitar on punonut yksissä toimin m:me Permanederin kanssa. Ensi ilossaan, lapsen ilmestyessä maailmaan ja sen sekä äidin päästyä vaarasta, oli konsuli huudahtanut leikillä: »Se on poika, Tony! — sille pitää panna kummiksi pormestari!» Mutta sisar alkoi tuumia asiaa vakavasti, jonka jälkeen hän itsekin alkoi aprikoida sitä ja suostui yritykseen. Ja niin he sitten turvautuivat Justus-setään, joka lähetti rouvansa tämän kälyn, puutavarakauppias Överdieckin puolison luo, joka vuorostaan lähti valmistamaan appiukkoansa, kunnes Thomas Buddenbrookin juhlallinen käynti ratkaisi asian…
Ja nyt pirskoittaa pappi varovasti pari kolme tippaa edessään olevasta hopeaisesta, sisäpuolelta kullatusta maljasta Buddenbrook-suvun nuorimman jäsenen harvoille hiushaituville, imettäjän pitäessä koholla myssyä, ja lausuu hitaasti ja painavasti: — Justus, Johan, Kaspar. Sitten seuraa lyhyt rukous, jonka jälkeen sukulaiset kulkevat lapsen ohi painaakseen onnittelusuudelman tuon hiljaisen, tyynen olennon otsalle… Viimeisenä tulee Sesemi Weichbrodt, ja imettäjän täytyy laskea lapsi alemmaksi. Mutta siitä hyvästä antaa Sesemi lapselle kaksi napsahtavaa suudelmaa ja sanoo niiden välillä: »Hövä lapsi!»
Kolmen minuutin kuluttua on seura hajaantunut salonkiin ja arkihuoneeseen, jossa nautitaan kantamalla tarjoiltuja herkkuja. Pastori Pringsheim istuu myös toisten joukossa kaularöyhelöineen ja pitkine papinkauhtanoineen, jonka alta hänen leveät, kiiltäviksi harjatut kenkänsä pistävät esiin, maistelee kuuman suklaan pinnalla kelluvaa kermavaahtoa ja juttelee kirkastuneen näköisenä kepeän huolettomasti, mikä kuuluu oudolta hänen aikaisempaan puhetapaansa verraten. Hänen jokaisesta eleestään kuvastuu: Katsokaa, osaan minä olla tavallinen iloinen arki-ihminenkin, enkä ainoastaan pappi! Hän on ovela, mukautuva mies. Vanhan konsulittaren kanssa hän puhuu hiukan tekohurskaasti, Thomaksen ja Gerdan kanssa notkean maailmanmiehen tavoin, rouva Permanederin kanssa sydämellisen leikillisesti… Väliin hän ristii mietteissään kätensä, painaa päänsä taapäin, rypistää kulmakarvansa ja antaa naaman venyä pitkäksi. Nauraessaan hän siemaisee ilmaa hampaittensa läpi, josta syntyy pihisevä ääni.
Äkkiä syntyy eteisessä liikettä, kuuluu palvelijoiden naurua ja ovelle ilmestyy outo onnittelija. Se on Grobleben, jonka laihan nenän päässä aina riippuu pitkulainen pisara, joka ei milloinkaan tipahda maahan. Grobleben on konsulin varastomiehiä, jolle hänen isäntänsä sitäpaitsi on suonut kengänkiilloittajan toimen. Varhain aamulla ilmestyy hän Breitestrasseile, noutaa ovelle asetetut kengät ja puhdistaa ne alhaalla eteisessä. Mutta perhejuhlallisuuksiin hän saapuu juhlapuvussa, tuo kukkia ja pitää itkuisella, hurskaalla äänellä puheen, pisaran heiluessa nenän päässä, ja saa kolikon. Mutta sitä varten hän ei ole pitänyt puhettaan!
Hän on vetänyt ylleen mustan takin — se on konsulin vanha takki — mutta jalassa hänellä on rasvanahkasaappaat ja kaulassa sininen kudottu kaulahuivi. Laihassa punaisessa kädessä hänellä on suuri kimppu vaaleita, hiukan liiaksi auenneita ruusuja, joista lehdet jo osittain varisevat lattialle. Hänen pienet, kipeännäköiset silmänsä katsovat sameasti ympäri… Hän jää seisomaan ovelle, pitää kukkavihkoa edessään ja alkaa heti puhua. Vanha konsulitar nyökkää hänelle vähänväliä kehoittavasti ja auttaa häntä pienillä oikaisuilla; konsuli katselee häntä toisen silmän yläpuolella olevat vaaleat kulmakarvat koholla, ja muutamat suvun jäsenet, esimerkiksi rouva Permaneder, peittävät suunsa nenäliinalla.
»Minä olen köyhä mies, hyvät herrasväet, mutta minulla on hellä sydän, ja onnea ja iloa herralleni, kunsuli Buddenbrookille, joka on aina tehnyt hyvää minulle, ja nyt minä olen tullut onnittelemaan herra kunsulia ja rouva kunsulitarta ja koko korkeastikunnioitettua perhettä kaikesta sydämestä, että lapsi menestyisi, sillä sen he ansaitsevat Jumalan ja ihmisten edessä, sillä niin jaloa herraa ei ole monta ja Jumala on palkitseva kaiken…»
»Oikein, Grobleben! Hyvin puhuttu! Paljon kiitoksia, Grobleben! Mitä te aiotte noilla ruusuilla?»
Mutta Grobleben ei ole vielä päässyt loppuun asti, hän pinnistää itkuisaa ääntään, niin että se kaikuu konsulin äänen yli.
»… ja Jumala on palkitseva kaiken, sanon minä, hänelle ja hänen korkeastikunnioitetulle perheelleen, kun meidän kerran on seisottava hänen istuimensa edessä, sillä kerran meidän kaikkien pitää mennä hautaan, rikkaan ja köyhän, se on hänen pyhä tahtonsa ja päätöksensä, ja yksi saa kalliin kiilloitetun arkun, vaan toinen vanhan puulaatikon, mutta mullaksi meidän pitää kaikkien muuttuman, mullaksi meidän pitää… mullaksi…!»