»Ei, Grobleben! Nyt meillä on ristiäiset, älkää te puhuko mullasta!…»
»Ja tässä olisi vähän kukkasia», lopettaa Grobleben.
»Suuret kiitokset, Grobleben! Se on vain aivan liikaa! Olette saanut maksaa näistä paljon! Enkä minä ole pitkään aikaan kuullut tuollaista puhetta!… Kas tässä! Viettäkää iloinen päivä!» Ja konsuli laskee kätensä hänen olalleen antaessaan hänelle taalerin.
»Kuulkaahan, Grobleben!» sanoo vanha konsulitar. »Rakastatteko te myös
Vapahtajaanne?»
»Kaikesta sydämestä, rouva konsulitar, se on niin totta kuin…!»
Ja Grobleben saa häneltäkin taalerin ja vielä kolmannen madame Permanederilta, jonka jälkeen hän vetäytyy takaisin jalkaa raapaisten ja vie ajatuksissaan ruusut mukanaan mikäli niistä vielä kannattaa puhua…
… Sitten nousee pormestari — konsuli saattaa hänet vaunuihin — ja se
on yleisen lähdön merkki, sillä Gerda Buddenbrook tarvitsee jo rauhaa.
Huoneisiin tulee hiljaisuus. Vanha konsulitar, Tony, Erika ja mamsseli
Jungmann ovat viimeiset.
»Niin, Ida», sanoo konsuli, »olen ajatellut ja äitini on samaa mieltä, että kun te olette vaalinut kerran meitä kaikkia ja kun pikku Johann tulee vähän suuremmaksi — nythän hänellä on vielä imettäjä ja sen jälkeen hän tarvitsee jonkun aikaa lapsentytön, mutta sitten, — että te muuttaisitte meille. Onko teillä mitään sitä vastaan?»
»Ei mitään, herra konsuli, jos rouva myös tahtoo…»
Gerdakin on tyytyväinen suunnitelmaan ja niin muuttuu esitys samalla päätökseksi.