Mutta lähtiessä kääntyy rouva Permaneder vielä takaisin ovelta. Hän menee veljensä luo, suutelee tätä molemmille poskille ja sanoo: »Tämä on ollut ihana päivä, Tom, olen iloisempi kuin moneen vuoteen! Me Buddenbrookit emme vielä vedä viimeistä virttä, jumalankiitos, turha sitä on luulla! Nyt meillä on pikku Johann — et usko kuinka hauska on taas kuulla tuota nimeä — ja minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!»
TOINEN LUKU.
Christian Buddenbrook, hampurilaisen kauppahuoneen H. C. E. Burmeester & Kumppanin johtaja, tuli uudenaikainen harmaa hattu päässään ja keltainen, nunnanpäällä varustettu keppi kädessään veljensä huoneeseen, jossa tämä istui lukien Gerdan kanssa. Oli ristiäispäivän ilta, kello oli puoli kymmenen.
»Hyvää iltaa», sanoi Christian. »Kuule, Thomas, minulla olisi sinulle tärkeätä puhumista… Suo anteeksi, Gerda… Sillä olisi kiire, Thomas.»
He menivät pimeään ruokasaliin, jossa konsuli sytytti erään seinällä olevista kaasulampuista ja tarkasti veljeään. Hän ei aavistanut mitään hyvää. Paitsi tulotervehdystä ei hän vielä ollut päässyt puheisiin veljensä kanssa, mutta hän oli katsellut tätä juhlallisuuksien aikana ja nähnyt, että tämä oli ollut tavattoman totinen ja rauhaton, jopa kerran poistunut salista moneksi minuutiksi kesken pastori Pringsheimin puheen… Thomas ei ollut kirjoittanut hänelle enää sanaakaan siitä päivästä lähtien, jolloin Christian oli saanut hänen kädestään Hampurissa kymmenentuhatta markkaa etukäteen perinnöstään. »Jatka vain edelleen samaan tapaan», oli konsuli sanonut, »niin pian et näe enää yhtään killinkiä kädessäsi. Mitä minuun tulee, toivon, ettet kovin usein ilmesty tielleni. Olet pannut ystävyyteni liian kovalle koetukselle vuosien kuluessa»… Miksi hän oli tullut nyt? Jotakin tärkeätä hänellä täytyi olla mielessä…
»Anna kuulua», sanoi konsuli.
»Se ei käy enää», vastasi Christian istahtaen sivuttain pöydän ääressä olevalle korkeaselkäiselle tuolille, hattu ja keppi laihojen polvien välissä.
»Saanko kysyä, mikä ei käy enää ja mikä on tuonut sinut minun luokseni?» sanoi konsuli jääden seisomaan.
»Se ei käy enää», toisti Christian, käänteli hirveän levottomasti päätään sinne ja tänne, pienten pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden vanha, mutta paljon vanhemman näköinen. Hänen punertava tukkansa oli harvennut niin, että koko päälaki jo oli paljas. Posket olivat kuopalla, poskiluut korkealla, mutta niiden välistä kohosi vielä paljon korkeampana mahtavan, luisevan nenän kaari…
»Ja jospa se olisi vain tämä tässä», jatkoi hän hieroen vasenta kylkeään ruumistaan liikuttamatta… »Sitä ei kivistä, mutta siinä on semmoinen vaiva, alituinen vaiva. Tohtori Drägemüller sanoi minulle Hampurissa, että kaikki tämän puolen hermot ovat liian lyhyet… Voitko kuvitella, kaikki vasemman puolen hermot ovat liian lyhyet! Se on niin kummallista… minusta tuntuu usein siltä kuin tähän kylkeen täytyisi tulla kouristus tai lamaus, pysyväinen lamaus… Sinä et voi kuvitella miltä se tuntuu… En yhtenäkään yönä pääse nukkumisen alkuun siksi, että sydämeni äkkiä lakkaa lyömästä ja minä joudun hirveän kauhun valtaan… Eikä se tapahdu yhden kerran, vaan kymmenesti ennenkuin osaan nukkua. En tiedä, oletko sinä tuntenut sellaista… koetan kuvailla sen sinulle oikein tarkasti… Se on…»