Senaattori Buddenbrook ei tiennyt noista yksityiskohdista, mutta hän näki, ettei hänen poikansa kehitys luonnostaan ja ulkonaisten vaikutusten johdosta sujunut siihen suuntaan kuin hän olisi toivonut. Jospa hän olisi ehtinyt pitää huolta hänen kehityksestään ja alati ohjata hänen luonnettaan! Mutta hänellä ei ollut aikaa. Ja hänen täytyi nyt nähdä surukseen, miten hänen tilapäiset yrityksensä epäonnistuivat ja miten isän ja pojan suhde kylmeni ja vieraantui. Hänen mielessään väikkyi eräs esikuva, jonka mukaiseksi hän olisi tahtonut muovailla poikansa: Hannon isoisänisän kuva, sellaisena kuin hän itse tämän lapsuudestaan muisti — teräväpäisen, hyväntahtoisen, yksinkertaisen, leikillisen ja voimakkaan miehen kuva… Eikö hän voinut tulla sellaiseksi? Oliko se mahdotonta? Miksi?… Kun hän edes olisi voinut hävittää ja karkoittaa musiikin, joka etäännytti pojan käytännöllisestä elämästä, vahingoitti varmasti hänen heikkoa terveyttään ja lamautti hänen henkiset lahjansa! Hänen uneksiva käytöksensä vivahti toisinaan suorastaan syyntakeettomuuteen!
Hanno oli kerran iltapäivällä mennyt yksin yläkertaan kolmeneljännestuntia ennen päivällistä, joka syötiin kello neljältä. Hän oli harjoitellut jonkun aikaa soittoa ja oleksi sen jälkeen joutilaana arkihuoneessa. Hän oli puoleksi loikovassa asennossa leposohvalla, pyöritteli kauluksensa merimiessolmua ja katseli hajamielisesti ympärilleen, kunnes huomasi äitinsä sirolla pähkinäpuisella kirjoituspöydällä avatun nahkasalkun — sukupaperisalkun. Painaen kyynärpäänsä sohvan selkämykseen ja posken kättään vasten katsoi hän ensin vähän aikaa kapineita kaukaa. Isä oli varmaan liikutellut niitä aamiaisen jälkeen ja jättänyt ne esille tutkiakseen niitä edelleen. Osa oli salkussa, mutta ulos otettujen papereiden painona oli rautainen viivotin, ja iso kultareunainen kirjoitusvihko erilaisine paperiliitteineen oli auki.
Hanno nousi veltosti sohvalta ja meni kirjoituspöydän luo. Kirja oli aukaistu siltä kohden, mihin jo monen aikaisemman esi-isän ja viimeksi isän käsialalla oli merkitty Buddenbrookin sukupuu, asiaankuuluvine sulkuhakasineen, luokitteluineen, vuosilukuineen ja päivämäärineen. Toinen polvi kirjoitustuolilla, pehmeäkiharainen vaaleanruskea tukka sormien lomasta tunkien tarkasti Hanno kirjaa syrjästä, kasvoillaan täysin välinpitämätön, raukean arvosteleva ja hiukan halveksivan vakava ilme, samalla kuin hänen vapaana oleva kätensä leikitteli äidin kullasta ja ebenholzista tehdyllä kynänvarrella. Hänen katseensa kulki koko tuon miesten ja naisten nimien paljouden yli, joita oli siinä alekkain ja vieretysten ja joista toiset olivat kirjoitetut vanhanaikaisella koukeroisella käsialalla monine pitkine koukeroineen; niihin käytetty muste oli kellahtavaa, iän vaalentamaa tai väkevän mustaa, kultahiekalla kuivatettua… Ja hän löysi lopusta, isän pienellä joutuisalla käsialalla merkittynä, vanhempiensa nimen alla myös omansa — Justus, Johann, Kaspar, synt. 15 p. huhtik. 1861. Se huvitti häntä, sitten hän muutti asentoaan, otti veltosti viivottimen ja kynän, asetti viivottimen nimensä alle, katsahti vielä kerran koko tuota genealogista vilinää ja veti sitten hiljaa ja ajatuksettoman tarkasti, koneellisesti ja haaveksivasti kultakynällä kaksi kaunista säännöllistä viivaa sivun laidasta toiseen, joista ylempi oli hiukan paksumpi alempaa, kuten ne, jotka hän oli oppinut tekemään laskuvihkoonsa… Sitten hän painoi päänsä tarkastavasti kallelleen ja kääntyi pois.
Päivällisen jälkeen huusi senaattori hänet luokseen ja vaati hänet tilille kulmakarvat rypyssä.
»Mitä tämä on? Mistä se on tullut? Oletko sinä vetänyt ne siihen?»
Hannon täytyi ensin hiukan tuumia oliko hän vetänyt ne siihen; sitten sanoi hän arasti ja peloissaan: »Olen».
»Mitä se merkitsee! Miten sinä voit keksiä semmoista? Vastaa!» huusi senaattori lyöden kokoonkäärityllä viholla Hannoa poskelle.
Ja pikku Johann änkytti peräytyen, tavaten kädellään poskeaan: »Minä luulin… minä luulin… ettei siihen tulisi enempää…»
KAHDEKSAS LUKU.
Suvun istuessa torstaina tyynesti hymyilevien jumaltenkuvien keskellä päivällispöydässä oli läsnäolijain pohdittavana jonkun aikaa liikkeellä ollut keskustelunaihe, uusi, erittäin vakava keskustelun aihe, joka nosti Breitestrassen Buddenbrookin naisten kasvoille kylmän, umpimielisen ilmeen, mutta synnytti rouva Permanederissa äärimmäisen kiihtymyksen. Hän puhui pää takakenossa, ojennellen molempia käsiään ylös ja eteenpäin, vihan vimmassa, todellisen, syvän suuttumuksen vallassa asiasta. Hän siirtyi esilläolevasta tapauksesta yleisemmälle alalle, puhui pahoista ihmisistä yleensä ja lausui kuivan, hermostuneen, vatsasta johtuvan yskänsä keskeyttämänä terävällä kurkunpää-äänellä, joka oli hänelle ominainen hänen suuttuessaan ja joka kaikui kuin torventörähdys: »Itku-Trieschke!» »Grünlich!» »Permaneder-!»… mutta noihin nimiin oli liittynyt uusi, jonka hän lausui sanoin kuvailemattomalla ylenkatseella ja vihalla, ja se kuului: »Virallinen syyttäjä!»