Hän oli erakko, jota harvoin nähtiin missään ja joka harjoitti kanan- ja koiranhoitoa sekä vihannesten viljelystä asuen erillään muusta maailmasta pienessä talossaan. Hän oli pitkä, kaulussaappaisiin ja vihreään friisinuttuun puettu herra, jolla oli kalju päälaki ja suunnaton, harmaantunut Rübezahl-parta; hän kulki aina ratsupiiska kädessä, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan hevosta, ja toisen tuuheakarvaisen kulman alle oli painettu monokkeli. Paitsi häntä ja hänen poikaansa ei koko maassa ollut muita Mölln-sukuisia kreivejä. Tuon muinoin niin rikkaan, mahtavan ja ylvään suvun haarat olivat vähitellen rappeutuneet ja kuolleet sukupuuttoon, ja vain eräs pikku Kain täti, jonka kanssa hänen isänsä ei kuitenkaan ollut kirjeyhteydessä, oli vielä elossa. Hän kirjoitti ihmeellisellä salanimellä varustettuja romaaneja kuvalehtiin. — Mitä kreivi Eberhardiin tulee, muistettiin, että hän, saadakseen olla rauhassa ja suojellakseen itseään kyselyiltä, tarjouksilta ja kerjuulta, oli paikalle muutettuaan pannut matalan ovensa ulkopuolelle kilven, joka oli saanut olla siinä kauan ja jossa oli seisonut: »Tässä asuu kreivi Mölln aivan yksin. Hän ei tarvitse mitään, ei osta mitään eikä anna mitään.» Kun kilpi oli tehnyt vaikutuksensa, poisti hän sen jälleen.

Ollen äiditön — sillä kreivitär oli kuollut hänen syntyessään, ja taloutta hoiti vain muuan vanha nainen — oli pikku Kai saanut kasvaa villinä kuin eläin kanojen ja koirien keskellä, ja täällä oli Hanno arastellen ja pitkän matkan päästä nähnyt hänen hyppelevän kaniinien tavoin kaalimaassa, peuhaavan koiranpentujen kera ja säikyttävän kanoja kuperkeikoillaan.

Koulussa hän oli tavannut pojan jälleen, eikä hänen arkuutensa toisen villiytynyttä näköä kohtaan aivan heti hälvennyt. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin varma vaisto opetti hänet näkemään tuon laiminlyödyn kuoren läpi, kiinnittämään huomiota hänen valkoiseen otsaansa, tuohon kapeaan suuhun, noihin soikeihin vaaleansinisiin silmiin, joissa oli ollut vihaisen vieroksuva ilme; ja hänet täytti suuri myötätunto tuota ainoata toveria kohtaan; mutta hän oli sittenkin luonteeltaan siksi kaino, ettei hän olisi rohjennut alkaa tuttavuutta, joten he ilman pikku Kain häikäilemätöntä aloitetta olisivat kai jääneet vieraiksi toisilleen. Kiihkeys, jolla Kai oli lähestynyt häntä, oli alussa melkein peloittanut pikku Johannia. Tuo pieni villivesa oli pyrkinyt niin tulisesti, niin riehakan miehekkäästi hiljaisen, hienosti puetun Hanno Buddenbrookin suosioon, ettei tämä ollenkaan kyennyt vastustamaan. Tosin Kai ei voinut auttaa häntä kertomataulun oppimisessa, sillä se oli yhtä vastenmielistä hänen vapaalle ja kesyttömälle luonteelleen kuin pikku Hannon uneksivalle hajamielisyydelle. Mutta hän oli antanut Hannolle kaiken mitä omisti, lasipallonsa, puiset hyrränsä, jopa pienen kiverän läkkipistoolinkin, suurimman aarteensa… Ja kulkien Hannon kanssa käsikkäin koulun pihalla kertoi hän tälle kodistaan, koiristaan ja kanoistaan ja saattoi häntä kotiinlähtiessä niin kauas kuin suinkin, vaikka Ida Jungmann oli aina odottamassa holhokkiaan kouluportin ulkopuolella voileipäpaketti kädessä, viedäkseen hänet kävelylle. Tällaisella kävelyllä Kai kuuli, että pikku Johann Buddenbrookia kutsuttiin kotona Hannoksi, omaksui heti tuon lempinimen, eikä enää sen koommin nimittänyt häntä muuksi.

Kerran hän pyysi, että Hanno, joka tavallisesti teki kävelynsä Mühlenwalliin päin, lähtisi hänen kanssaan hänen isänsä taloon katsomaan vastasyntyneitä marsun poikasia, ja neiti Jungmann oli viimein suostunut poikien hartaaseen pyyntöön. He olivat lähteneet kreivin asuntoa kohti, olivat katselleet lantatunkiota, vihanneksia, koiria, kanoja ja marsuja ja astuneet viimein taloonkin, jossa kreivi Eberhard oli istunut pitkässä, matalassa, multalattialla varustetussa huoneessa karkeatekoisen talonpoikaispöydän ääressä lukien, koko ulkonäöltään uhmaavan yksinäisyyden perikuvana, ja kysynyt äreästi heidän asiaansa…

Ida Jungmannia ei saanut millään uudistamaan tuota vierailua. Hän sanoi, että jos pojat tahtoivat olla yhdessä, voi Kai tulla Hannon luokse. Ja niin sitten pikku kreivi astui ensi kertaa ystävänsä komeaan kotiin, jossa kaikki täytti hänet vilpittömällä ihastuksella saattamatta häntä kuitenkaan ymmälle. Siitä alkaen hän tuli yhä useammin, ja viimein saattoi vain talvinen huono keli estää häntä tekemästä toisen kerran päivässä tuota pitkää matkaa, saadakseen viettää pari tuntia Hanno Buddenbrookin luona.

He istuivat suuressa lastenkamarissa toisessa kerroksessa lukien läksyjään, koettaen ratkaista laskuesimerkkejä, kirjoittaen kivitaulun molemmat puolet täyteen yhteenlaskuja, vähennyslaskuja, kertolaskuja ja jakolaskuja, joiden tulos oli oleva nolla — ja ellei niistä tullut nollaa, oli johonkin pujahtanut virhe, jota sai hakea ja hakea kunnes tuo pahansisuinen pikku ilkiö oli löytynyt. Toivottavasti se ei ollut kovin korkealla, muuten täytyi melkein kaikki kirjoittaa uudestaan. Sitten oli opittava saksan kielioppi-läksy, harjoitettava taivutusta ja kirjoitettava alekkain siististi ja suorin rivein tämäntapaisia lauseita: »Sarvi on läpinäkyvä, lasi on läpinäkyvämpi, ilma on läpinäkyvin». Tämän jälkeen he ottivat esiin oikeinkirjoitusvihot opetellakseen oikeinkirjoituksen vaikean taidon monimutkaisia ja juonikkaita ongelmia. Mutta kun kaikki oli valmista, työnnettiin kirjat syrjään ja istuuduttiin ikkunalaudalle kuuntelemaan Idan ääneenlukua.

Tuo rakastettava olio luki heille Katerlieschenistä, joka lähti maailmalle oppiakseen pelkäämään, Rumpelstilzchenistä, Rapunzelista ja Sammakkokuninkaasta — syvällä, kärsivällisellä äänellä, puoleksi suljetuin silmin, sillä hän osasi jo melkein ulkoa nuo sadut, joita hän oli lukenut monet monituiset kerrat elämässään, käännellen koneellisesti kirjan lehtiä suussaan kastamallaan sormenpäällä.

Mutta heidän yhdessä ollessaan tapahtui sellainen kumma, että pikku Kaissa alkoi herätä halu kertoa itse jotakin samantapaista kuin kirjassa; ja se oli erittäin hauskaa, sillä he osasivat pian kaikki painetut sadut, ja Idankin täytyi silloin tällöin saada levähtää. Kain kertomukset olivat alussa lyhyet ja yksinkertaiset, mutta ne kävivät vähitellen rohkeammiksi ja monimutkaisemmiksi, ja niillä oli aivan oma mielenkiintonsa siksi, etteivät ne olleet aivan tuulesta temmattuja, vaan lähtivät todellisen elämän pohjalta, luoden siihen harvinaista salaperäistä loistetta… varsinkin piti Hanno eräästä kertomuksesta, jossa kerrottiin pahasta, mutta mahtavasta velhosta, joka oli lumonnut erään kauniin ja lahjakkaan Josephus-nimisen prinssin kirjavaksi linnuksi, jota hän säilytti vangittuna luonaan, kiusaten kaikkia ihmisiä sen kavalilla tempuilla. Mutta kaukana oli jo syntynyt valittu sankari, joka kerran oli lähtevä taisteluun velhoa vastaan voittamattoman koira-, kana- ja marsuarmeijan kera ja vapauttava miekan iskulla prinssin ja koko maailman, mutta ennen kaikkea Hanno Buddenbrookin sen vallasta. Sitten saattoi Josephus palata vapautettuna ja lumoista päässeenä takaisin valtakuntaansa, jossa hän tuli kuninkaaksi ja koroitti Hannon ja Kain suureen loistoon ja kunniaan…

Senaattori Buddenbrook, joka näki lasten askartelevan yhdessä kulkiessaan lastenkamarin ohi, ei paheksunut tuota ystävyyttä, sillä oli helppo huomata, että nuo kaksi sopivat yhteen. Hanno vaikutti hillitsevästi, kesyttävästi, melkeinpä jalostavasti Kaihin, joka puolestaan rakasti häntä hellästi, ihaili hänen valkoisia käsiään ja antoi hänen mielikseen neiti Jungmannin hoitaa omia käsiäänkin harjalla ja saippualla. Ja kun Hannoon joskus tarttui pikku kreivin into ja reippaus, oli se erinomaisen hauskaa, sillä senaattori Buddenbrook ymmärsi, että alituinen naisellinen hoiva, jonka alainen poika oli, ei juuri ollut omiaan kasvattamaan hänen miehisiä taipumuksiaan.

Kelpo Idan yli kolmikymmenvuotinen uskollisuus ja antautuva alttius ei ollut rahalla maksettavissa. Hän oli hoidellut jo edellistä polvea vaivojaan säästämättä. Mutta Hannoa hän aivan kantoi käsillään, ympäröi hänet hellyydellä, jumaloi häntä ja meni toisinaan mahdottomuuksiin lapsellisessa, horjumattomassa uskossaan tämän ehdottomaan, etuoikeutettuun asemaan maailmassa. Hän oli pojan puolta pitäessään toisinaan hämmästyttävän, jopa kiusallisen rohkea. Ollessaan esimerkiksi ostoksilla leipomaliikkeessä ei hän milloinkaan unohtanut etsiä aivan kursailemattomasti jotakin makupalaa näytteille asetetuilta lautasilta maksamatta siitä mitään. Täytyihän myyjän ymmärtää, että se oli vain kunnia hänen liikkeelleen! Ja jonkun näyteikkunan edessä, jossa oli paljon katselijoita, ei hän häikäillyt vaatia länsipreussiläisellä murteellaan ystävällisesti, mutta varmasti sijaa suojatilleen. Tämä oli hänen silmissään niin ihmeellinen olento, ettei hän pitänyt ketään toista lasta kyllin arvokkaana liittymään pojan seuraan. Mitä pikku Kaihin tulee, oli lasten molemminpuolinen kiintymys kuitenkin hänen epäluuloaan voimakkaampi; ja Kain arvonimi oli myös tehnyt hiukan vaikutusta häneen. Mutta jos heihin, heidän istuessaan Mühlenwallilla, yritti liittyä toisia lapsia saattajineen, nousi neiti Jungmann melkein samassa paikaltaan ja lähti pois syyttäen päivällistä tai tuulta. Selitykset, jotka hänen tämän johdosta täytyi antaa pikku Johannille, herättivät tässä sen käsityksen, että kaikissa muissa lapsissa oli risatauti tai muuta saastaa. Eikä se lisännyt hänen muutenkin hataraa luottavaisuuttaan ja ennakkoluulottomuuttaan näihin.