Mutta nuo hammashäiriöt eivät vaikuttaneet ainoastaan hänen mielialaansa, vaan myös yksityisten elinten toimintaan. Puremishankaluudet synnyttivät ruoansulatushäiriöitä, jopa vatsakuumettakin; ja nuo vatsavaivat olivat yhteydessä epäsäännöllisen, milloin liian kiihkeän, milloin liian heikon sydämentoiminnan ja satunnaisten pyörrytyskohtausten kanssa. Ja kaiken lisäksi jatkui tuo omituinen sairaloisuus, tuo tohtori Grabowin toteama »pavor nocturnus». Kului tuskin ainoatakaan yötä, ettei pikku Johann olisi kavahtanut pari kolme kertaa seisoalleen vuoteessa ja huutanut apua ja armahdusta käsiä väännellen, kauhistavan hädän alaisena. Oli kuin hän olisi ollut tulen keskellä tai kuin olisi hänet tahdottu tukehduttaa; jotakin hirveätä hän näki… Mutta aamulla hän ei tiennyt siitä mitään. — Tohtori Grabow koetti parantaa tätä sairautta määräämällä hänelle illalla mustikkamehua; mutta siitä ei ollut pienintäkään apua.
Haitat, joiden alainen Hannon ruumis oli, kivut, joita hänen täytyi kestää, kehittivät hänessä ennenaikaisen kypsyyden, jota tavallisesti nimitetään »pikkuvanhuudeksi». Mutta vaikka se älyn ja hyvän maun hillitsemänä ei monasti ilmennyt eikä milloinkaan epähienosti, pilkisti se kuitenkin toisinaan esiin alakuloisen tietäväisyyden muodossa… Kun joku hänen omaisistaan, isoäiti tai Breitestrassen naiset, kysyivät: »Miten sinä voit, Hanno?»… oli pieni, alistuvainen suun liike ja merimieskauluksen peittämän olkapään nytkähdys hänen ainoa vastauksensa.
»Onko hauska käydä koulua?»
»Ei», vastasi Hanno tyynesti ja avomielisesti, sillä hän ei katsonut maksavan vaivaa valehdella.
»Eikö? Älä ihmettä! Mutta pitäähän jokaisen oppia kirjoittamaan, laskemaan, lukemaan…»
»Ja niin edespäin», sanoi pikku Johann.
Ei, totta se oli, ettei hänestä ollut hauska käydä koulua, nähdä yhä uudelleen tuota entistä luostarikoulua ristikäytävineen ja goottilaisine, holvikattoisine luokkahuoneineen. Alituinen sairauden aiheuttama poissaolo ja täydellinen tarkkaamattomuus, johon hän vaipui, ajatusten askarrellessa jossakin soinnullisessa yhdistelmässä tai jonkin äidin ja herra Pfühlin esittämän soittokappaleen toistaiseksi hämärissä ihmeissä, ei juuri edistänyt hänen tietojaan. Ja tuntiopettajat ja kokelaat, jotka opettivat alemmilla luokilla ja joiden matalasäätyisyys, henkinen ahtaus ja ulkoasun hoidottomuus kiusasi häntä, herättivät hänessä rankaisun pelon ohella salaista ylenkatsetta. Herra Tietge, laskennon opettaja, pieni, tahraiseen takkiin puettu ukko, joka jo Marcellus Stengel-vainajan aikoina oli ollut laitoksen palveluksessa ja joka katsoi mahdottomasti kieroon koettaessaan tutkia tehtyä virhettä silmälasien läpi, jotka olivat pyöreät ja paksut kuin laivan ikkunat, — herra Tietge muistutti pikku Johannille joka tunti, miten ahkera ja teräväpäinen hänen isänsä oli ollut. Ankarat yskänkohtaukset pakottivat herra Tietgen vähän väliä syljeksimään kateederin lattialle.
Hannon suhde tovereihin oli yleensä aivan ulkonaista ja vierovaa laatua; vain erääseen heistä hän oli liittynyt ensimmäisistä päivistä alkaen lujasti ja pysyvästi. Tämä oli ylhäissyntyinen lapsi, jonka ulkoasu oli aivan laiminlyöty, muuan kreivi Mölln, etunimeltään Kai.
Hän oli Hannon kokoinen poika, mutta hänellä ei ollut tanskalaista merimiespukua, vaan köyhän näköinen, epämääräisen värinen puku, josta siellä täällä puuttui joku nappi ja jossa oli suuri paikka takapuolen kohdalla. Hänen kätensä, jotka pistivät esiin liian lyhyistä hihoista, olivat kuin pölyn ja lian läpäisemät ja muuttumattoman harmaat, mutta kapeat ja erittäin hienomuotoiset pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja noiden käsien mukainen oli pääkin, jonka piirteissä, joskin se oli jätetty hoidotta, kampaamatta ja huonolle pesulle, näkyivät kaikki jalon ja puhtaan rodun tuntomerkit. Punakellertävä tukka, johon oli vedetty hätäisesti jakaus keskelle päätä, kohosi alabasterinvalkoiselta otsalta, jonka alla välkkyi terävä ja synkkäkatseinen silmäpari. Poskiluut olivat hiukan ulkonevat, ja hienosti kaartuva, herkkäsieraiminen nenä oli jo nyt, samoin kuin suu hiukan ulospäin kääntyvine ylähuulineen, selvästi luonteenomainen.
Hanno Buddenbrook oli jo ennen koulunkäyntiään nähnyt pikku kreivin pari kolme kertaa ollessaan Idan kanssa kävelyllä pohjoiseen päin, Burgtor'in taakse. Siellä oli näet kaukana maalla, ennen ensimmäistä kylää, pieni maalaistalo, vähäinen, miltei arvoton asumus, jolla ei edes ollut nimeä. Jos katsoi sisään portista, näki tunkion, kanaparven, koirankopin ja ränsistyneen hökkelintapaisen rakennuksen, jossa oli matala punainen katto. Tämä oli heidän herraskartanonsa ja siinä asui Kain isä, kreivi Eberhard Mölln.