Ja toinen vastasi: »Thomas, sanon sinulle kerta kaikkiaan, ettet sinä ole ikinä oppiva ymmärtämään musiikkia taiteena; vaikka olet älykäs mies, ei se sinusta koskaan ole oleva muuta kuin pieni jälkiruokahauskutus ja korvan hurmio. Näät jo siitä, miten vieras ala musiikki on sinulle, ettei musikaalinen makusi oikeastaan ollenkaan vastaa muita tarpeitasi ja taipumuksiasi. Mikä sinua miellyttää musiikissa? Eräänlainen helppohintainen optimismin henki, jolle sinä nauraisit harmistuneesti, jos tapaisit sen jossakin kirjassa, ja viskaisit koko kirjan nurkkaan. Tuskin syntyneen toiveen nopeaa täyttymystä… Kouriintuntuvaa aulista tyydytystä… Käykö elämässä niin?… Käykö elämässä? Onko elämä jonkin kauniin sävelmän kaltainen?… Tuo on lapsellista ihanteellisuutta.»

Thomas ymmärsi hänet, ymmärsi mitä hän tarkoitti. Mutta hän ei voinut seurata Gerdaa tunteellaan eikä käsittänyt, miksi sävelmät, jotka virkistivät häntä tai saivat hänet liikutuksen valtaan, olivat arvotonta rihkamaa — ja kappaleet, jotka saivat hänet nyreälle mielelle tai ymmälle, edustivat korkeinta musikaalista arvoa. Hän seisoi temppelin edustalla, jonka kynnykseltä Gerda karkoitti hänet säälimättömällä kädenliikkeeltä… ja murheissaan näki hän, miten Gerda katosi sen sisään pojan kanssa.

Hän ei osoittanut surua, jolla hän seurasi yhä enenevää vieraantumista itsensä ja pikku poikansa välillä, ja poikansa suosiontavoittelu olisi hänestä ollut hirveän alentavaa. Päivisin hänellä oli hyvin vähän aikaa olla poikansa kanssa. Aterioiden aikana hän kohteli tätä hyväntahtoisella suopeudella, jossa oli rohkaisevan kovuuden vivahdus. »No, hyvä veli», sanoi hän taputtaen Hannoa pari kertaa päälaelle ja istuutuen hänen viereensä vaimoaan vastapäätä… Mitä kuuluu? Mitä sinä olet hommannut? Lukenut… ja soittanut? Se on oikein. Mutta älä soita liikaa, muuten sinulla ei enää ole halua muuhun ja voit jäädä luokalle!» Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan ilmaissut sitä huolestunutta jännitystä, jolla hän odotti, miten Hanno suhtautuisi hänen sanoihinsa ja vastaisi hänelle; ei mikään ilmaissut hänen sisimpänsä tuskallista kokoonkiristymistä, kun lapsi loi vain aran katseen häneen päin kullanruskeista, sinertävien varjojen ympäröimistä silmistään, katseen, joka ei edes kohonnut hänen kasvojensa tasalle — ja painui sitten ääneti lautasensa yli.

Olisi ollut joutavaa välittää tuosta lapsellisesta avuttomuudesta. Heidän yhdessä ollessaan, lautasia vaihdettaessa, oli hänen velvollisuutensa jutella hiukan pojan kanssa, koetella häntä hiukan, tutkia hänen käytännöllistä huomiokykyään… Montako asukasta kaupungissa oli? Mitkä kadut veivät Traven rannasta ylemmäs kaupunkiin? Mitkä olivat liikkeeseen kuuluvien varastohuoneiden nimet? Reipas ja rohkea vastaus! — Mutta Hanno oli ääneti. Ei uhmatakseen isäänsä eikä tuottaakseen tälle pahaa mieltä. Mutta kaupungin asukkaat, kadut, jopa varastohuoneetkin, jotka tavallisissa olosuhteissa eivät liikuttaneet häntä vähääkään, herättivät hänessä, kun ne asetettiin kuulustelun esineiksi, ääretöntä vastenmielisyyttä. Hän oli saattanut tulla pöytään hilpein mielin, olipa ehkä puhellutkin isänsä kanssa, — mutta heti kun keskustelu sai hiukankaan tutkintoa muistuttavan luonteen, painui hänen mielialansa alle nollan ja hänen vastustuskykynsä murtui kokonaan. Hänen silmänsä verhoutuivat, hänen suunsa ympärille ilmestyi arka ilme ja hänet valtasi suuri surullinen tunne isän varomattomuuden johdosta, jolla tämä nyt pilasi aterian hauskuuden itseltään ja kaikilta muilta, vaikka tiesi tuollaisten yritysten hyödyttömyyden. Kyyneleiden sumentamin silmin katsoi hän alas lautaselleen. Ida töykkäsi häntä ja kuiskasi hänelle katujen ja varastoaittain nimet. Mutta se oli turhaa, turhaa! Hän ei ymmärtänyt Hannoa. Tiesihän hän nuo nimet, ainakin osittain, ja olisi ollut helppo täyttää isän toivomukset jossakin määrin; mutta häntä esti siitä jokin voittamattoman surullinen tunne… Ankara sana, haarukan kopautus pöytään pelästytti hänet. Hän katsahti äitiinsä ja Idaan ja koetti puhua. Mutta jo ensi tavut hukkuivat nyyhkytyksiin; se ei käynyt. »Olkoon!» huusi senaattori vihaisesti. »Ole vaiti! En tahdo kuulla mitään! Ei sinun tarvitse luetella mitään nimiä! Saat istua mykkänä ja tyhmänä kaiken ikäsi!» Ja ateria lopetettiin äänettömän huonotuulisuuden vallassa.

Mutta tuo haaveellinen heikkous, tuo itkeskely, tuo täydellinen reippauden ja tarmon puute oli se kohta, johon senaattori perusti Hannon kiihkeää musiikki-intoa koskevat epäilynsä.

Hannon terveys oli aina ollut heikko. Varsinkin hänen hampaansa olivat jo kauan olleet monenlaisten kipujen ja häiriöiden aiheena. Maitohampaiden puhkeaminen myötäseuraavine kuumeineen ja kouristuskohtauksineen oli vähällä viedä häneltä hengen. Ja myöhemminkin olivat hänen ikenensä vähän väliä tulehtuneet ja työnsivät ajoksia, jotka mamsseli Jungmann, niiden kypsyttyä, puhkaisi parsinneulalla. Nyt hampaiden vaihtumisen aikaan olivat kivut vielä kovemmat. Hän sai kokea tuskia, joihin hän oli menehtyä, ja vietti monet yöt valvoen, hiljaa ähkien ja itkien, lievän kuumeen vallassa, jolla ei ollut muuta syytä kuin tuo hampaiden tuottama kipu. Hampaat, jotka olivat päältäpäin yhtä kauniit ja valkoiset kuin hänen äitinsä hampaat, mutta heikkoa ja haurasta lajia, kasvoivat vinoon ja painoivat toinen toisiaan. Ja että kaikki tuo epäsäännöllisyys ohjattaisiin oikeaan uomaansa, täytyi nuoren Johannin tehdä tuttavuutta erään hirmuisen miehen kanssa. Tämä oli hammaslääkäri herra Brecht, joka asui Mühlstrassen varrella…

Jo tuon miehen nimi muistutti peloittavasti ääntä, joka syntyy leukaluissa, kun hammasjuuria kiskotaan ikenistä vääntäen ja murtaen, ja Hannon sydän pusertui kokoon hänen kyyhöttäessään tuolissa uskollista Idaa vastapäätä herra Brechtin odotushuoneessa selaillen kuvalehtiä ja tuntien koko ajan väkevän lääkeaineiden hajun, kunnes hammaslääkäri ilmestyi vastaanottohuoneen ovelle sanoen kohteliaasti, mutta peloittavasti: »Olkaa hyvä».

Yksi vetovoima ja harvinainen viehätysvoima oli tässä odotushuoneessa kuitenkin, ja se oli komea, kirjava papukaija myrkyllisine pienine silmineen; se istui huoneen nurkkauksessa messinkilankahäkin keskellä ja oli nimeltään Josephus, luoja tiesi minkätähden. Sillä oli tapana sanoa kirkuvalla vanhan akan äänellä: »Istukaa, olkaa hyvä… hetkinen, pyydän…» ja vaikka se oloihin nähden kuului inhoittavalta pilkanteolta, oli Hanno kiintynyt siihen rakkauden ja pelon tuntein. Papukaija, iso, kirjava papukaija, jonka nimi oli Josephus ja joka osasi puhua — sepäs oli jotakin! Se oli aivan kuin karannut lintu Grimmin satujen lumotuista metsistä, joista Ida oli lukenut hänelle kotona?… Ja kun tohtori sanoi »olkaa hyvä», toisti se senkin mitä kohteliaimmin, jolloin tapahtui se kumma, että Hanno astui nauraen tohtorin huoneeseen ja kiipesi ikkunan luona olevaan kamalan näköiseen tuoliin, jonka vieressä oli porauskone.

Mitä herra Brechtiin itseensä tulee, oli hän aivan saman näköinen kuin Josephus, sillä hänen nenänsä kaartui aivan yhtä kovana ja käyränä mustan- ja harmaankirjavia viiksiä kohti. Mutta pahin ja kauhistavin asia oli se, että hän oli hermostunut eikä kärsinyt itse nähdä virkansa puolesta aikaansaamiaan tuskia. »Meidän täytyy kiskoa se pois, neiti», sanoi hän Ida Jungmannille kalveten. Ja kun Hanno sitten kylmän hien vallassa, silmät auki revähtäneinä, kykenemättä panemaan vastaan, kykenemättä pötkimään pakoon, mielentilassa, joka ei eronnut suurestikaan hirtettävän pahantekijän kuolemanpelosta, näki herra Brechtin tulevan häntä kohden pihdit kädessä, huomasi hän, että hammaslääkärinkin kaljulla otsalla oli pieniä hikipisaroita ja että hänenkin suunsa oli pelosta vääntynyt… Ja kun tuo kauhea toimitus oli ohi, kun Hanno kalpeana, vavisten, vetisin silmin ja kasvot turvonneina sylki verta sivullaan olevaan siniseen kuppiin, täytyi herra Brechtin asettua hetkeksi istumaan jonnekin, kuivata otsaansa ja juoda vähän vettä…

Pikku Johannille vakuutettiin, että tuo mies teki hänelle hyvää ja säästi hänet monilta vielä suuremmilta kivuilta. Mutta kun Hanno vertasi kipua, jonka herra Brecht oli tuottanut hänelle, siihen näkyvään ja tuntuvaan hyvään, mistä hänen täytyi olla kiitollinen tälle, oli edellinen niin paljon suurempi, että hänen täytyi pitää käyntejä Mühlstrassen varrella suurimpina kaikista hyödyttömistä kärsimyksistä. Viisaudenhampaiden tähden, jotka kerran olivat kasvavat taakse, täytyi nyt ottaa pois neljä valkoista, kaunista, täysin tervettä poskihammasta, ja siihen meni, ettei lapsi rasittuisi, neljä kokonaista viikkoa! Ja voi, millaista aikaa se oli! Pitkällinen kiusa, jolloin tulevan tuskan pelko jo valtasi mielen ennenkuin vasta kärsityn kivun tuottama rasitus vielä oli ehtinyt mennä ohi, oli suorastaan rääkkäystä. Kun viimeinen hammas oli vedetty pois, makasi Hanno kahdeksan päivää sairaana ylenpalttisen uupumuksen tähden.