Hanno ei ollut voinut syödä juuri mitään, vaan oli ollut kalpea jännityksestä; mutta nyt hän oli niin innoissaan sävellyksestään, joka kahden minuutin kuluttua jo oli oleva loppuunsoitettu, että hän unohti kaiken ympärillään olevan. Tuo pieni sävelluoma oli enemmän harmoonista kuin rytmillistä laatua, ja vastakohta, joka oli olemassa yksinkertaisten, alkeellisten ja lapsellisten musikaalisten keinojen ja tärkeän, innokkaan, melkeinpä kiihkeän esityksen välillä, vaikutti varsin merkilliseltä. Hanno painosti jokaista siirtymäsäveltä työntäen päätään eteenpäin ja koetti, istuen aivan tuolin reunalla, antaa joka soinnulle oman vivahduksensa pedaalien avulla. Ja jos pikku Hannon tarkoitus oli herättää huomiota — joskin se kohdistui vain häneen itseensä — oli se laadultaan enemmän herkkää kuin tehostavaa laatua. Jokin aivan yksinkertainen soinnullinen taidetemppu muuttui hänen käsissään tarkoitetun, hitaan korostuksen kautta salaperäisen ja ihmeellisen tärkeäksi. Jokin toinen sointu, harmonia, sävelyhdistelmä sai, Hannon kohottaessa kulmiaan ja tehdessä vartalollaan huojuvan, keinuvan liikkeen, äkillisen vaimennuksen kautta hämmästyttävän vaikutusvoiman… Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka alkuperäisen yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului aivan hiljaa, pianissimo, e-mollisointu tremoloineen… Se kasvoi, paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä fortea dissoneeraavan, perussävellajiin johtavan Cis'in. Ja stradivariuksen ympäröidessä tuonkin Cis'in sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta paisuttaen sen fortissimoon. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut vaipuminen takaisin H:duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!… Ei vielä… ei vielä! Vielä hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta tyydytys olisi sitä suloisempi… Vielä viimeinen, viimeinen pisara tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää, tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain silmänräpäyksen… Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti sysäyksittäin nenän kautta… nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti olkapäälle, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän pedaalia käyttäen, — viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, — vaipui takaisin H: duuriin, kohotti sävelen fortissimoon ja lopetti sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.

Tuon soiton tekemä vaikutus ei mitenkään voinut olla samanlainen kuulijoihin nähden kuin Hannoon itseensä. Rouva Permaneder ei esimerkiksi ollut ymmärtänyt mitään koko asiasta. Mutta hän oli nähnyt lapsen hymyn, hänen vartalonsa taipumisen, hänen pienen, hellästi rakastetun päänsä painumisen sivulle… ja tuo näky oli liikuttanut mitä syvimmin hänen herkkää hyväntahtoisuuttaan.

»Kuulitteko, miten tuo poika soitti! Kuulitteko?» huudahti hän, rientäen melkein itkien Hannon luokse ja sulkien hänet syliinsä… »Gerda, Tom, hänestä tulee uusi Mozart, Meyerbeer, uusi…» ja löytämättä kiireessä kolmatta samanarvoista mestaria, alkoi hän suudella veljenpoikaansa, joka istui vielä paikallaan kädet sylissä, aivan uupuneena ja hajamielisin silmin.

»Älähän, älähän nyt Tony!» sanoi senaattori hiljaa. »Mitä joutavia sinä ajat hänen päähänsä…»

SEITSEMÄS LUKU.

Thomas Buddenbrook ei ollut syvimmässä sydämessään tyytyväinen pikku
Johannin lahjoihin ja kehitykseen.

Hän oli kerran, huolimatta kaikkien poroporvareiden arvelevista päänpudistuksista, tuonut kotiinsa Gerda Arnoldsenin siksi että oli tuntenut itsensä kyllin voimakkaaksi ja vapaaksi osoittamaan tavallista hienostuneempaa makua, vahingoittamatta silti porvarillista kykyään. Mutta pitikö nyt tämän lapsen, tämän kauan kaivatun perillisen, jolla sentään ulkonaisesti oli niin monta isänsukuunsa kuuluvaa piirrettä, muodostua kokonaan äitinsä kaltaiseksi? Oliko hän, josta isä oli toivonut elämäntyönsä onnellisempaa ja menestyksellisempää jatkajaa, jäävä vieraaksi koko sille ympäristölle, jossa hän oli kutsuttu elämään ja toimimaan, vieraaksi myöskin isälleen?

Gerdan viulunsoitto oli merkinnyt Thomakselle tähän asti, samoin kuin hänen ihmeelliset silmänsä, joita Thomas rakasti, tumma kuparinruskea tukkansa, koko hänen hurmaava ulkomuotonsa, vain erästä puolta, viehättävää lisäominaisuutta hänen erikoisessa olemuksessaan. Mutta nyt, kun oli pakko huomata, miten taipumus musiikkiin, joka oli hänelle itselleen vieras, jo näin nuorena, alusta alkaen, valtasi myös hänen poikansa, muuttui se hänen mielessään vihamieliseksi voimaksi, joka oli asettunut hänen ja hänen poikansa väliin, — poikansa, josta hän oli aikonut kasvattaa oikean Buddenbrookin, voimakkaan käytännön miehen, jonka toimintahalu oli suuntautuva ulospäin, vallan ja mahdin tavoitteluun. Ja nykyisessä ärtyneessä tilassaan tunsi Thomas, että tuo vihamielinen voima uhkasi saattaa hänet muukalaiseksi omassa talossaan. Hän ei kyennyt lähestymään musiikkia siten kuin Gerda ja tämän ystävä, herra Pfühl; ja Gerda, joka oli yksipuolinen ja kiihkeä taidetta koskevissa asioissa, vaikeutti sitä vielä todellakin julmalla tavalla.

Ei hän ollut ikinä uskonut musiikkia niin vieraaksi suvulleen kuin miksi se nyt osoittautui. Hänen isoisänsä oli mielellään soittanut toisinaan huilua, ja hän itse oli aina kuunnellut kernaasti keveän siroja, suruisan kaihomielisiä tai hilpeän reippaita sävelmiä. Mutta jos hän ilmaisi mieltymyksensä johonkin sellaiseen, saattoi Gerda kohauttaa olkaansa ja sanoa säälivästi hymyillen: »Kuinka se on mahdollista, ystäväni! Eihän sillä ole pienintäkään musikaalista arvoa…»

Hän vihasi tuota »musikaalista arvoa», tuota sanaa, jossa hän ei nähnyt muuta kuin kylmää kopeutta. Se sai hänet, Hannon istuessa saapuvilla, nousemaan vastarintaan. Tapahtui useamman kerran, että hän sellaisen tilaisuuden sattuessa suuttui ja huudahti: »Rakkahimpani, tuo 'musikaalinen arvo’ on minun mielestäni sangen mauton valtti!»