»Te teette enemmän kuin olen osannut odottaa», sanoi hän herra Pfühlille. »Mutta ettekö opeta hänelle liikoja? Eikö tuo ole ennenaikaista? Teidän opetustapanne on minun nähdäkseni suunnattoman luovaa laatua… Monesti hän jo koettaa sävellellä, mutta ellei hän ole opetustapanne tasalla, ellei hän ole kyllin lahjakas, ei hän opi mitään…»
»Kyllä hän on sen tasalla», sanoi herra Pfühl nyökäten. Katson välistä hänen silmiään… niissä kuvastuu niin paljon — mutta hänen suunsa pysyy suljettuna. Myöhemmin, kun elämä on sulkeva sen vielä tiukemmin, on hän ehkä saava tilaisuuden puhua…»
Gerda katsoi tuota kömpelövartaloista soittoniekkaa, jolla oli ketunväriset hiukset, pussit silmien alla, pöyheät viikset ja suuri aataminomena — sitten hän ojensi tälle kätensä ja sanoi: »Kiitoksia, Pfühl. Te tarkoitatte hyvää, eikä sitä tiedä mitä te vielä hänestä teette.»
Ja Hannon kiitollisuus tuota opettajaa kohtaan, hänen antaumuksensa hänen johdettavakseen oli rajaton. Hän, joka huolimatta kaikista lisätunneista istui tylsänä ja toivottomana laskutaulujensa ääressä, käsitti flyygelin ääressä kaiken mitä herra Pfühl hänelle sanoi, käsitti ja omaksui sen, kuten ihminen omaksuu vain sen, mikä jo ennemmin on kuulunut hänelle. Mutta Edmund Pfühl itse oli hänen mielestään kuin suuri enkeli, joka otti hänet syliinsä joka maanantai-iltapäivä kantaakseen hänet arkipäivän kurjuudesta lempeän, suloisen ja lohdullisen vakavuuden sointuvaan valtakuntaan….
Monesti tapahtui opetus herra Pfühlin asunnossa eräässä suuressa vanhassa suippopäätytalossa, jossa oli paljon viileitä käytäviä ja komeroita ja jossa herra Pfühl asui aivan yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa. Ja monesti sai pikku Hanno Buddenbrook tulla sunnuntaina jumalanpalveluksen aikaan hänen luokseen Marian-kirkon urkulehterille, ja se oli toista kuin istua muiden kanssa alhaalla. Korkealla seurakunnan yläpuolella, vielä paljon korkeammalla saarnatuolissa seisovaa pastori Pringsheimiä, istuivat he kaksi valtavien soittoaaltojen keskellä, joita he yhdessä hallitsivat ja ohjailivat. Sillä Hanno sai joskus auttaa opettajaansa rekisterin käyttelyssä, mikä täytti hänet ilolla ja ylpeydellä. Mutta kun virren loppusoitto oli ohi, kun herra Pfühl oli hitaasti nostanut kaikki sormensa koskettimilta, jättäen vain perusbassosävelen hiljaa ja juhlallisesti kaikumaan — ja kun sitten tunteellisen taidepaussin jälkeen herra pastori Pringsheimin muunteleva ääni alkoi kaikua saarnastuolin katoksen alta, tapahtui usein, että herra Pfühl alkoi pilkata saarnaa ja nauraa pastori Pringsheimin frankkilaisvoittoiselle ääntämistavalle, hänen pitkille, suljetuille tai terävästi korostetuille vokaaleilleen, hänen huokauksilleen ja synkkyyden ja kirkastuksen ilmeen äkkinäisille vaihteluille hänen kasvoillaan. Ja Hanno nauroi myös hiljaa ja erittäin huvitettuna; sillä katsomatta toisiinsa ja sanomatta sitä toisilleen tiesivät nuo kaksi ylhäällä istujaa kuitenkin, että kummastakin tuo saarna oli jokseenkin joutavaa loruamista ja että varsinainen jumalanpalvelus oli se, minkä he suorittivat, mutta mitä pastori ja hänen seurakuntansa luultavasti pitivät vain sivuseikkana: nimittäin musiikki.
Se vähäinen ymmärtämys, jota herra Pfühl tunsi saavansa osakseen suorituksistaan noiden senaattoreiden, konsuleiden ja porvareiden puolelta, oli hänen alituinen surunsa aihe, ja siitäkin syystä piti hän mielellään rinnallaan pienen oppilaansa, jolle hän ainakin saattoi hiljaa huomauttaa, että se, mitä hän äsken oli soittanut, oli ollut erittäin vaikeata. Hän sävelsi mitä ihmeellisimpiä teknillisiä sovitteluja. Hän oli laatinut erään sävelmän, joka oli samanlainen alusta ja lopusta lukien, ja perustanut tuolle aiheelle kokonaisen »ravunkulku»-fuugan. Saatuaan sen valmiiksi laski hän murheellisen näköisenä kädet helmaansa. »Ei sitä huomaa kukaan», sanoi hän toivottomasti päätään pudistaen. Ja sitten hän kuiskasi pastori Pringsheimin saarnatessa: »Tämä oli ravunkulku-mukaelma, Johann. Sinä et tiedä mitä se merkitsee… se on teeman toisinto lopusta alkaen, viimeisestä nuotista ensimmäiseen… se on hyvin vaikeata. Tulet myöhemmin tietämään mitä se merkitsee… Mutta minä en tule milloinkaan kiusaamaan sinua sillä, enkä pakottamaan sinua muodostamaan sellaisia… Ei sitä tarvitse osata. Mutta älä usko niitä, jotka väittävät niitä musiikillisesti arvottomiksi sepustuksiksi. Tätä taidemuotoa ovat käyttäneet kaikkien aikojen suuret säveltäjät. Vain laiskat ja keskinkertaiset soittajat hylkäävät tällaiset harjoitukset ylpeydessään. Tulee oppia olemaan nöyrä, pane mieleesi tämä, Johann.»
Huhtikuun viidentenätoista päivänä vuonna 1869, täyttäessään kahdeksan vuotta, soitti Hanno suvun kuullen äitinsä kanssa pienen oman tekemänsä sävellyksen, yksinkertaisen aiheen, jonka hän oli keksinyt, havainnut merkilliseksi ja kehittänyt hiukan. Tietenkin oli herra Pfühlillä, jolle hän oli näyttänyt sen, ollut yhtä ja toista muistuttamista.
»Mikäs teatraalinen loppu tämä on, Johann! Eihän se sovi ollenkaan edelliseen! Alku on hyvä, mutta miten sinä siirryt yhtäkkiä H-duurista neljännesasteen kvarttisekstisointuun, jossa on alennettu terssi? Se ei ole mitään. Ja sitten sinä vielä olet merkinnyt siihen tremolon. Sinä olet varmaan varastanut sen jostakin… Mistä se on kotoisin? Jopa minä tiedänkin. Sinä olet kuunnellut liian tarkasti, kun minun on täytynyt soittaa äidillesi eräänlaista musiikkia… Muuta loppu, lapseni, sitten se on koko sievä kappale.»
Mutta juuri tuota mollisointua ja loppua piti Hanno kaikkein tärkeimpänä, ja tämä huvitti hänen äitiään niin suuresti, että se sai jäädä. Hän otti viulunsa, soitti mukana ylä-äänen ja mukaili sitten, Hannon soittaessa vielä kerran teeman aivan yksinkertaisesti, diskantin kolmaskymmeneskahdesosajuoksutuksiksi. Se kaikui suurenmoiselta. Hanno suuteli äitiään onnesta loistaen, ja niin he sitten esittivät kappaleen huhtikuun viidentenätoista päivänä suvulle.
Konsulitar, rouva Permaneder, Christian, Klothilde, konsuli ja rouva Kröger, johtaja ja rouva Weinschenk, Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja neiti Weichbrodt olivat Hannon syntymäpäivän kunniaksi syöneet päivällistä kello neljä senaattorin ja hänen rouvansa luona; nyt he istuivat salongissa katsoen kuuntelevina lasta, joka istui merimiespuvussaan flyygelin ääressä, sekä Gerdaa, joka seisoi siinä omalaatuisessa kauneudessaan ja hienoudessaan, alkaen ensin g-kielellä mahtavan kantileenen ja päättäen sen erehtymättömällä taituruudella helmeilevään, säihkyvään kadenssiin. Hänen viulunkäyränsä kahvassa oleva hopealanka välkkyi kaasulamppujen valossa.