Mutta vaikka hän riehui ja äksyili, sai Gerda hänet vähä vähältä, tottumuksen ja suostuttelun avulla kuitenkin puolelleen.
»Pfühl», hän sanoi, »olkaa oikeudenmukainen ja suhtautukaa asiaan levollisesti: Hänen uusi sointukäsittelynsä saa teidät ymmälle… Teistä on Beethoven hänen rinnallaan puhdas, selvä ja luonnollinen. Mutta muistakaa, että Beethovenkin saattoi pois suunniltaan vanhaan tapaan koulutetut aikalaisensa… ja itse Bachia syytettiin soinnin ja selvyyden puutteesta!… Puhutte siveellisyydestä… mutta mitä te tarkoitatte musiikin siveellisyydellä? Ellen erehdy, on se kaiken hedonismin vastakohta. No niin, sitä on tässä. Samoin kuin Bachin musiikissa. Suurenmoisempana, tietoisempana, syvempänä kuin Bachilla. Uskokaa minua, Pfühl, tämä musiikki on teille sisäiseltä olemukseltaan vähemmän vieras kuin luulette!»
»Silmänkääntämistä ja viisastelua — suokaa anteeksi», mutisi herra Pfühl. Mutta toinen oli oikeassa: tuo musiikki oli hänelle pohjaltaan vähemmän vieras kuin mitä hän oli alussa luullut. Tosin hän ei milloinkaan oppinut sulattamaan oikein Tristania, vaikka hän viimein Gerdan pyynnöstä sovitti erittäin onnistuneesti »Liebestod»-kohtauksen viululle ja pianolle. Eräät »Mestarilaulajien» osat saivat hänen lausumaan ensimmäisen tunnustuksen sanan… ja sen jälkeen alkoi hänessä herätä vastustamaton rakkaus tuohon taiteeseen. Hän ei tunnustanut sitä, hän melkein säikähti sen keksiessään ja kielsi sen nyreästi. Mutta hänen soittokumppaninsa ei tarvinnut enää kiusata häntä, vanhojen mestarien ihailustaan huolimatta, siirtymään johtoaiheiden elämään; ja silloin hänen katseessaan syttyi tuo ilme, joka kuvasti kainoa, melkein harmillista onnea. Soiton jälkeen saattoi kyllä syntyä kiistaa tämän taidetyylin suhteesta ankarampaan tyyliin, mutta eräänä päivänä selitti herra Pfühl huomanneensa olevansa pakoitettu, joskaan asia ei liikuttanut häntä henkilökohtaisesti, liittämään kirkkotyyliä koskettelevaan kirjaansa lisäyksen, jossa käsiteltiin »vanhojen sävellajien käyttöä Richard Wagnerin kirkko- ja kansanlaulumusiikissa».
Hanno istui tapansa mukaan hiiskahtamatta tuolillaan, pienet kädet polvien ympärillä, kaivertaen kielellään erästä poskihammasta, jonka johdosta suu joutui hiukan vinoon asentoon. Suurin, rävähtämättömin silmin katsoi hän äitiään ja herra Pfühliä. Hän kuunteli heidän soittoaan ja heidän puheitaan, ja niin tapahtui, että hän jo elämänsä alkuaskeleita ottaessaan alkoi pitää musiikkia erittäin tärkeänä, vakavana ja syvänä asiana. Hän ei ymmärtänyt heidän keskustelustaan kuin jonkun sanan; suurin osa meni hänen lapsellisen ymmärryksensä yli. Mutta kun hän siitä huolimatta tuli yhä uudelleen ja saattoi istua tuntimääriä paikallaan ikävystymättä, johtui se siitä, että hänen pienessä sydämessään oli herännyt usko, rakkaus ja kunnioitus musiikkia kohtaan.
Hän oli vasta seitsemän vuoden vanha yrittäessään etsiä pianosta eräitä sointuyhdistelmiä, jotka olivat tehneet erityisen syvän vaikutuksen häneen. Äiti katsoi häneen hymyillen, paransi hänen mykän innon vallassa muovailemiaan sointuja ja neuvoi sitten, että sitä tai tätä ääntä ei saanut jättää pois, muuten ei syntynyt kokonaisuutta. Ja pojan korva vahvisti todeksi sen mitä hänelle sanottiin.
Annettuaan pojan olla vielä jonkun aikaa omissa oloissaan päätti Gerda, että tämän oli ruvettava soittamaan pianoa.
»Pelkään, ettei hänestä ole solistiksi», sanoi hän herra Pfühlille, »ja minä olen oikeastaan iloinen siitä, sillä sillä alalla on varjopuolensa. En puhu solistin riippuvaisuudesta säestykseen nähden, joskohta sekin saattaa käydä sangen vaikeaksi seikaksi, ja minä olen omasta puolestani iloinen, että olen saanut teidät… Mutta siinä saattaa olla se vaara, että voi luisua enemmän tai vähemmän paljaan taituruuden orjaksi… Näettekös, minä tiedän siitä asiasta jotakin. Tunnustan suoraan, että minun käsitykseni mukaan musiikki alkaa vasta hyvin suuren taituruusmäärän jälkeen. Ylä-äänen jännittynyt keskitys, sen muodostus ja vivahdusrikkaus, polyfonian liikkuessa tajunnassa vain hyvin hämäränä yleisenä käsitteenä, saattaa johtaa keskinkertaisen soittajan helposti ulkonaisen sointuisuuden huolehtimiseen ja ajatteluun, jota on myöhemmin vaikea korjata. Minä rakastan viuluani ja olen saavuttanut koko sievän taituruuden, mutta piano on minusta oikeastaan sittenkin korkeampi soitin… Tarkoitan näin: piano on soitin, jolla saattaa esittää monipuolisempia ja rikkaampia sävelkuvia, se on musiikillisen jälleenluomisen verrattomin keino, ja sen hallitseminen merkitsee minulle läheisempää, selvempää ja laajempaa musiikin välitystä… Kuulkaahan, herra Pfühl, tahtoisin teidät itsenne poikani opettajaksi. Mitä arvelette? Tiedän tässä kaupungissa olevan pari kolme soitonopettajaa — luullakseni naisia, mutta ne ovat vain sellaisia »soitonopettajia»… Ymmärrättehän mitä minä tarkoitan… Ei hänen tarvitse oppia tusinataituriksi, vaan ymmärtämään hiukan musiikkia… Teihin minä luotan. Te suhtaudutte asiaan vakavammin. Ja saattepa nähdä, että hän on edistyvä johdollanne. Hänellä on Buddenbrookien kädet… Buddenbrookit osaavat ottaa kaikki noonit ja desiimit. — Mutta ne eivät vielä milloinkaan tätä ennen ole välittäneet siitä», päätti hän nauraen puheensa. Ja herra Pfühl lupasi ryhtyä opetukseen.
Tästä alkaen kävi hän talossa myös maanantai-iltapäivin antaakseen opetusta pikku Johannille, Gerdan istuessa arkihuoneessa. Hän ei tehnyt sitä tavanomaisten kaavojen mukaan, sillä hän tunsi lapsen mykän, kiihkeän opinhalun vaativan muutakin kuin hiukan pianonsoiton alkeita. Heti kun ensimmäiset vaikeudet oli voitettu, rupesi hän jo helppotajuisessa muodossa selvittämään teoreettista puolta ja sointuopin perusteita. Ja Hanno ymmärsi, sillä se oli vain sen uudistamista, minkä hän oli oikeastaan tietänyt jo aikaisemmin.
Herra Pfühl mukautui niin paljon kuin suinkin lapsen kiihkeään edistyshaluun. Hän tahtoi hellällä huolenpidolla keventää lyijypainoja, joilla aine ehkäisee mielikuvituksen lentoa ja intoisaa ponnistusta. Hän ei vaatinut liian suurta sorminäppäryyttä skaalojen harjoittamisessa, taikka se ei ollut vielä tuon harjoittelun tarkoitusperä. Se, mihin hän pyrki ja minkä hän pian saavutti, oli selvä, laaja ja perinpohjainen yleiskatsaus kaikkiin äänilajeihin — sisäinen ja ymmärtävä katsaus niiden keskinäiseen yhteyteen ja sukulaisuuteen, tuo vaistomainen herrauden tunne soittokoneeseen nähden, joka johtaa mielikuvitteluun ja improvisoimiseen… Liikuttavalla hienotunteisuudella tyydytti hän tuon pienen, soiton kuulemisen hemmoitteleman oppilaan henkiset tarpeet, jotka suuntautuivat vakavan musiikin alalle. Hän ei häirinnyt tämän mielialan syvyyttä ja juhlallisuutta arkipäiväisten laulelmien harjoittamisella. Hän pani pojan soittamaan koraaleja eikä antanut ainoankaan soinnun mennä ohi osoittamatta soinnun siirtymisen lainmukaisuutta.
Gerda seurasi neuleensa tai kirjansa äärestä opetuksen kulkua.