»Bachin G:molli konsertti, herra Pfühl. Minusta adagio-osa sujui vielä jokseenkin puutteellisesti…»
Ja urkuri löi alkusävelen. Mutta tuskin olivat ensimmäiset soinnut seuranneet toisiaan, kun käytävän ovi tavallisesti aukeni hyvin hiljaa ja varovasti ja pikku Johann hiipi äänettömin askelin maton poikki nojatuolia kohti. Siihen hän kyyristyi, kietoi kädet polviensa ympäri, pysyi hiljaa kuin hiiri ja kuunteli sekä itse soittoa että mitä sen ohessa puhuttiin.
»No Hanno, kuuluuko musiikki hyvältä?» kysyi Gerda tauon tultua kääntäen lähekkäin olevat silmänsä, joihin soitto oli synnyttänyt kostean kiillon, poikaan päin…
Silloin poika nousi paikaltaan ja ojensi äänettömästi kumartaen kätensä herra Pfühlille; tämä silitti hiljaa ja hellästi hänen vaaleanruskeita hiuksiaan, jotka kähertyivät niin kauniisti otsalla ja ohimoilla.
»Kuuntele sinä vain, poikaseni, se on oikein!» sanoi hän lempeän varmasti, ja lapsi katsoi hiukan arasti urkurin suurta aataminomenaa, joka nousi hänen puhuessaan ylös, mutta luiskahti heti sen jälkeen hiljaa ja nopeasti takaisin, kuin ei se olisi malttanut odottaa soiton ja puheen jatkoa.
Pätkä Haydnia, joku sivu Mozartia, yksi Beethovenin sonaatti, siinä illan ohjelma. Mutta sitten sattui se ihme, että herra Pfühl, Gerdan etsiessä nuotteja viulu kainalossa, herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, eksyi välisoittoineen aivan outoon tyyliin, jossa hänen kauas katsoville silmilleen siinsi kaino, vaatimaton onni… Hänen sormistaan puhkesi nyt kukkiva, laulava sävel, josta vähitellen, ensin hiljaa ja häipyen, sitten yhä kirkkaampana ja ytimekkäämpänä, taitavan kontrapunktin säestämänä, kehkeytyi vanhanaikaisen juhlallinen, mainion vaikuttava marssiaihe… Nousu, keskitys, ylimeno… johon Gerdan viulu yhtyi fortissimossa. Mestarilaulajien alkusoitto oli menossa.
Gerda Buddenbrook oli uudemman musiikin intohimoinen kannattaja. Mutta herra Pfühliin nähden oli hänen intonsa kilpistynyt niin kiihkeään vastarintaan, että hän aluksi oli epäillyt tokko hän ollenkaan saisi tätä puolelleen.
Sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa asettanut Pfühlin eteen »Tristan ja Isolde» pianosovitelman ja pyytänyt tätä soittamaan, oli urkuri hypähtänyt paikaltaan kahdenkymmenenviiden tahdin jälkeen ja kulkenut äärimmäisen vastenmielisyyden vallassa ulokkeen ja flyygelin väliä.
»Minä en soita tätä, armollinen rouva; olen alamaisin palvelijanne, mutta minä en soita tätä! Tämä ei ole mitään musiikkia… uskokaa minua… minä luulen ymmärtäväni hiukan oikeaa musiikkia! Tämä on kaaosta, herjausta, jumalanpilkkaa ja hulluutta! Se on hajuvesin höystettyä moskaa! Se on kaiken siveellisyyden loppu taiteessa! Minä en soita!» Tämän sanottuaan oli hän taas istahtanut tuolille, aataminomenan liikkuessa ylös ja alas, soittanut nieleskellen ja ontosti yskähdellen vielä kaksikymmentäviisi tahtia ja sulkenut sitten flyygelin kannen huutaen:
»Hyi! Ei, taivahan taatto, tämä menee liian pitkälle! Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta puhun suoraan… Te maksatte minulle palkkaa, olette vuosikausia korvannut vaivani… ja minä elän vaatimattomissa oloissa. Mutta ennemmin minä luovun virastani kuin suostun moisiin kataluuksiin…! Ja tuo lapsi istuu tuolla. Hän on pujahtanut sisään musiikkia kuulemaan! Tahdotteko myrkyttää hänen henkensä?»