Jäsenet velttoina ja kasvoilla rauhallinen ilme lepäsi hän tuossa asennossa viisi minuuttia. Sitten hän ojentihe, taittoi sähkösanoman kokoon, työnsi sen povitaskuunsa ja nousi, aikoen palata vieraittensa luo.
Mutta samassa vaipui hän inhon vallassa takaisin patjalle. Soitto… soitto! Nyt se taas alkoi, ollen esittävinään jotakin laukkaa, jossa patarumpu ja messinkihelistimet määräsivät tahdin, toisten soittimien pysymättä läheskään aina perässä. Se oli räiskävä, räikyvä, teeskentelemättömässä hillittömyydessään sietämätön sotku, jonka keskeyttivät pikkolon hullut hujaukset, —
KUUDES LUKU.
»Bach! Sebastian Bach, armollinen rouva!» huudahti herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, joka mitteli innoissaan salongin lattiaa Gerdan istuessa kasvot hymyilevinä käteen nojaten flyygelin ääressä ja pikku Hannon kököttäessä jakkarallaan kuuntelevan näköisenä, kädet polven ympärillä… »Aivan niin… olette aivan oikeassa… hän sai aikaan, että soinnullisuus voitti kontrapunktin… hän on nykyaikaisen sointuopin aikaansaaja, aivan oikein! Mutta minkä kautta? Täytyykö minun sanoa teille minkä kautta? Kontrapunktisen tyylin kehittymisen kautta — te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Mikä siis on ollut tuon kehityksen eteenpäintyöntävä aate? Sointuoppiko? Ehei! Ei suinkaan! Vaan kontrapunkti, armollinen rouva! Kontrapunkti!… Mihin olisivat yksinomaiset sointuopilliset kokeilut johtaneet, sanokaapas? Varoitan teitä… niin kauan kuin kieleni kääntyy, varoitan pelkistä sointuopillisista kokeiluista!»
Hän joutui tästä alasta puhuessaan ylen suuren innostuksen valtaan, jota hän ei koettanut salata, sillä hän tunsi olevansa kotonaan tässä salongissa. Joka keskiviikkoiltapäivä ilmestyi hänen roteva, neliskulmainen, jonkun verran korkeahartiainen hahmonsa ruskeaan takkiin puettuna, jonka liepeet ulottuivat polviin asti, salongin kynnykselle, josta hän astui Bechstein-flyygelin ääreen aukaisten hellävaroen sen kannen soittokumppaniaan odottaessaan, järjesti viulunuotit leikkauksin koristetulle nuottitelineelle ja soitteli sitten aluksi sujuvia juoksutuksia pään heilahdellessa milloin millekin puolelle.
Uskomattoman vahva tukankasvu, lukematon joukko pieniä, säännöllisiä, ketunruskean ja harmaan kirjavia kiharoita sai tuon pään näyttämään luonnottoman suurelta ja raskaalta, vaikka se liikkui vapaasti pitkän, suurella aataminomenalla varustetun kaulan päässä, joka kohosi esiin alaspäinkäännetyn kauluksen sisästä. Hoitamattomat, pöyheät, hiusten väriset viikset ulkonivat kauemmas kasvoista kuin vähäpätöinen töppönenä… Hänen pyöreiden silmiensä alla, jotka olivat ruskeat ja kirkkaat ja jotka soittaessa näyttivät katsovan haaveellisesti asioiden näkyvää kuorta syvemmälle, oli iho pullistunut hiukan pussimaisesti… Nuo kasvot eivät olleet merkilliset, ainakaan niissä ei ollut erittäin voimakkaan ja valppaan älyn leimaa. Hänen luomensa olivat enimmäkseen puoliummessa, ja usein riippui hänen ajettu leukansa, huulten pysyessä suljettuina, velttona ja tahdottomana alas; se soi suulle pehmeän, hartaasti itseensäsulkeutuneen, tyhmähkön ja antautuvan ilmeen, jollaisen tapaa sikeään uneen vaipuneella ihmisellä…
Muuten hänen luonteensa ankaruus ja arvokkuus oli omituisesti vastakohtainen tuolle ulkonaiselle pehmeydelle. Edmund Pfühl oli laajalti tunnettu urkuri, eivätkä hänen kontrapunktiset tietonsa olleet pysyneet hänen synnyinkaupunkinsa muurien sisällä. Pientä kirkkosävellajeja käsittelevää kirjasta, jonka hän oli julkaissut, suositeltiin parissa kolmessa konservatooriossa yksityisesti tutkittavaksi, ja hänen fuugiaan ja urkusommitelmiaan soitettiin siellä täällä, missä Jumalaa kunnioitettiin uruilla. Nuo sävellykset, kuten myös hänen sunnuntaisin Marian-kirkossa soittamansa fantasiat, olivat moitteettomia, täynnä mahtavaa, ankaran teeman siveellis-johdonmukaista arvokkuutta.
Niiden olemus oli vieras kaikelle maalliselle kauneudelle, eikä niiden ilmaisema musiikki liikuttanut kenenkään maallikon puhtaasti inhimillistä tunnetta. Niistä puhui, niissä riemuitsi voitonvarmana askeettiseksi uskonnoksi muodostunut tekniikka—omaksi tarkoituksekseen, loukkaamattomaksi pyhyydeksi korotettu taito.. Edmund Pfühl vähäksyi kaikkea sulosointuisuutta ja puhui aivan kylmästi melodian kauneudesta. Mutta ihmeellistä: hän ei sittenkään ollut mikään kuiva ihminen ja kaavoihin kangistunut vanhapoika. »Palestrina!» saattoi hän sanoa mahtipontisesti ja peloittavan ankarasti. Mutta heti sen jälkeen, soitellessa vanhoja musiikkiteoksia, olivat hänen kasvonsa sulaa pehmeyttä, haltioitumista ja haaveilua, ja hänen silmänsä katsoivat etäisyyteen kuin häämöittäisi hänelle siellä kaiken tulevaisen viimeinen pyhä välttämättömyys… Se oli soittoniekan katse, joka näyttää samalla elävältä ja tyhjältä, siksi että se on siirtynyt syvempään, puhtaampaan, tahrattomampaan ja täydellisempään todellisuuteen kuin minkä meidän ajatuksemme käsittää ja kielelliset käsitteemme voivat ilmaista.
Hänen kätensä olivat suuret, pehmeät, näköjään aivan nivelettömät ja täynnä kesakkoja — ja ääni, jolla hän lausui Gerda Buddenbrookille: »Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva!» tämän työntäessä syrjään oviverhot arkihuoneesta tullessaan, kuului myös pehmeältä ja ohuelta, aivan kuin pala olisi tarttunut hänen henkitorveensa.
Kohoten hiukan tuoliltaan ja tarttuen pää alasluotuna kunnioittavasti hänelle ojennettuun käteen, antoi hän vasemman käden sormien jo painaa selvästi kvinttisoinnun, jonka jälkeen Gerda otti stradivariuksensa ja viritti nopeasti, tarkalla korvalla viulunkielet.