On lamaannuksen tiloja, jolloin kaikki se, mikä meitä kiusaa säännöllisissä oloissa, herättäen tervettä vastenmielisyyttä, painaa meidät raukean, painostavan, äänettömän ärtymyksen valtaan… Tähän tilaan oli Thomas Buddenbrookin saattanut pikku Johannin käytös, tässä tilassa hänet pysytti koko juhlatilaisuuden hälinä, eikä hän parhaalla tahdollaankaan voinut vapautua siitä. Useampaan kertaan koetti hän jännittää voimiaan, kirkastaa katsettaan ja vakuuttaa itselleen, että tämä oli kaunis tilaisuus, jonka täytyi kohottaa hänen mieltään ja täyttää hänet ilolla. Mutta vaikka soittokoneiden häly, äänten sorina ja ihmispaljouden näkeminen tärisyttivät hänen hermojaan ja herättivät hänessä samalla, hänen muistaessaan menneisyyttä ja isäänsä, heikkoa liikutusta, teki häneen kuitenkin tuon huonon musiikin kuuleminen, koko tuo arkipäiväinen, kursseista ja päivällisistä puheleva seura naurettavan ja kiusallisen vaikutuksen… ja juuri tämä liikutuksen ja vastenmielisyyden ristiriita saattoi hänet umpean epätoivon tilaan…
Neljännestä yli kaksitoista, kaupunginteatterin soittokunnan ohjelman kallistuessa kohti loppuaan, sattui välikohtaus, joka ei millään tavoin häirinnyt tai keskeyttänyt vallitsevaa juhlahumua, mutta joka virallisen luonteensa johdosta pakotti talon isännän poistumaan hetkiseksi vieraittensa luota. Pääportaita nousi näet juuri soiton vaiettua, monista vieraista hölmistyneenä, konttorin nuorin oppilas, lyhyt, kyttyräselkäinen nuorukainen, jonka neuvottomuudesta punoittava pää oli vaipunut entistä syvemmälle hartioiden väliin; hän heilutti liioitellun huolettomasti luonnottoman pitkää, laihaa käsivarttaan näyttääkseen vaivattomalta ja piteli toisessa paperia, sähkösanomaa. Ylös tultuaan etsi hän arasti silmillään johtajaansa ja keksittyään tämän alkoi lähestyä tätä nopeasti, mutisten anteeksipyyntöjä vieraiden ohi työntyessään.
Hänen hämminkinsä oli aivan turha, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Vilkaisemattakaan sinne päin, jutellen rauhassa edelleen, tehtiin hänelle tilaa ja huomattiin tuskin sitäkään, että hän ojensi kumartaen senaattori Buddenhrookille sähkösanoman, jonka jälkeen tämä siirtyi pois Kistenmakerin, Gieseken ja Voigtin seurasta lukemaan sitä. Tänäänkin, vaikka useimmat sähkösanomat olivat onnitteluja, täytyi konttoriaikana toimittaa viipymättä ja ehdottomasti perille jokainen sähkösanomatieto.
Toiseen kerrokseen noustessa tekivät portaat mutkan, jatkuen eteenpäin salin suuntaisena palvelusväen portaita kohti, josta eräs sivuovi johti saliin. Toisen kerroksen portaita vastapäätä oli luukku, jonka takana olevan hissilaitoksen avulla nostettiin ruoka keittiöstä yläkertaan. Sen alla oli seinää vasten suurehko pöytä, jonka ääressä sisätyttö tavallisesti puhdisti hopeoita. Siihen nyt senaattori seisahtui kääntäen selkänsä kyttyräselkäiselle oppilaalle ja mursi sähkösanoman.
Yht'äkkiä revähtivät hänen silmänsä niin suuriksi, että jokainen, joka olisi nähnyt sen, olisi peräytynyt hätkähtäen, ja hän vetäisi niin kiivaasti henkeä, että se kuivasi hänen kurkkunsa ja sai hänet yskimään.
Hän sai sanotuksi: »Hyvä on». Mutta takaa kuuluva äänten sorina teki sen kuulumattomaksi. »Hyvä on», toisti hän; mutta vain alku oli kuuluva, loppu tuli kuiskaten.
Kun ei senaattori liikahtanut, kääntynyt, eikä antanut pienintäkään merkkiä taaksepäin, alkoi kyttyräselkäinen oppilas liikutella levottomasti jalkojaan. Sitten hän teki eriskummallisen kumarruksensa ja lähti portaita alas.
Senaattori Buddenbrook jäi pöydän ääreen. Hänen kätensä, jotka pitelivät avattua sähkösanomaa, riippuivat velttoina, ja hengittäen yhä nopeasti, vaivaloisesti ja haukkoen, vartalon huojuessa edestakaisin, pudisti hän herkeämättä, tolkuttomasti, aivan kuin salaman lyömänä päätään. »Hiukan rakeita… hiukan rakeita…»jupisi hän. Mutta sitten hänen hengityksensä syveni ja tyyntyi ja hänen liikkeensä kävivät hitaammiksi; hänen puoleksi ummistuneisiin silmiinsä tuli väsynyt, verhottu, melkein murtunut ilme, sitten hän kääntyi, nyökäten raskaasti päätään.
Hän aukaisi saliin vievän oven ja astui sisään. Verkalleen, pää painuksissa, kulki hän tuon välkkyvälattiaisen avaran huoneen poikki ja vaipui toiselle ikkunan luona olevalle tummanpunaiselle nurkkasohvalle. Täällä oli hiljaista ja viileätä. Puutarhasta kuului suihkukaivon lirinä, kärpänen lensi suristen ikkunaruutua vasten, ja alhaalta kuuluvat äänet kaikuivat tänne vain epäselvänä muminana.
Hän laski väsyneesti päänsä patjalle ja sulki silmänsä. »Hyvä on, hyvä on», hän mutisi. Ja sitten hän sanoi vielä kerran syvään hengähtäen, tyytyväisesti, vapautuneesti: »Oikein hyvä!»