»Hyvä, Grobleben, hyvä on!» Ja senaattori pisti kolikon käteen, joka piteli kenkäharjaa, minkä jälkeen hän astui eteisen läpi vastaanottokonttoriin, joka oli lähinnä. Pääkonttorissa tuli häntä vastaan kassanhoitaja, pitkä mies, jolla oli uskolliset silmät, esiintuodakseen huolitelluin sanoin henkilökunnan onnentoivotukset. Senaattori kiitti häntä parilla sanalla ja meni paikalleen ikkunan ääreen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt vilkaista esillä oleviin sanomalehtiin ja avata postin, kun ulommaiseen eteiseen vievälle ovelle kolkutettiin ja sieltä ilmestyi onnittelijoita.
Huoneeseen astui varastotyömiesten lähetystö, kuusi hajareisistä karhumaisen vahvaa miestä, jotka liikuttelivat suutaan äärimmäisen alamaisin ilmein ja pyörittelivät lakkejaan. Heidän puhemiehensä sylkäisi ruskean purusyljen huoneen lattialle, kohotti housujaan ja alkoi puhua järkytetyllä äänellä »sadasta vuodesta» ja »vielä monesta sadasta vuodesta»… Senaattori lupasi heille huomattavan palkankorotuksen tältä viikolta, jonka jälkeen he poistuivat.
Sitten tuli veroitusvirkailijakunta onnittelemaan esimiestään ammattinsa puolesta. Näiden poistuessa työntyi ovesta sisään joukko merimiehiä, jotka oli lähetetty perämiestensä johdolla edustamaan senaattorin laivaveistämöön kuuluvaa »Wullenweveriä» ja »Friederike Oeverdieckiä» jotka sattumalta olivat satamassa. Ja sitten tuli viljankantajien lähetystö mustiin puseroihin, polvihousuihin ja silintereihin puettuna. Välillä ilmestyi myös yksityisiä onnittelijoita, kuten räätälimestari Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, musta takki villapaitansa päällä, ja pari naapuria, näiden joukossa myös kukkakauppias Iversen. Samoin eräs vanha valkopartainen kirjeenkantaja, kirjeenkantaja, jolla oli korvarenkaat, — lystikäs äijä, jota senaattori hyvinä päivinä oli kutsunut kadulla tavatessaan »herra ylipostimestariksi»; tämä huusi jo ovelta: En minä sitä varten herra senaattori, en minä sitä varten! Kyllä minä tiedän, että toiset luulevat jokaisen saavan täällä jotakin… mutta en minä sitä varten…!» Kuitenkin otti hän kiitollisesti vastaan kolikkonsa… Ja tätä menoa jatkui jatkumistaan. Kellon ollessa puoli yksitoista ilmoitti sisätyttö, että senattorin rouva oli ottanut vastaan ensimmäiset vieraat salongissa.
Thomas Buddenbrook lähti konttorista ja kiiruhti pääportaita ylös. Salongin ovella hän viivähti puoli minuuttia peilin edessä, järjesti kravattinsa ja veti silmänräpäyksen sisäänsä hajuveden tuoksua nenäliinastaan. Hän oli kalpea, vaikka hänen ruumiinsa oli hikinen; hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät. Konttorissa tapahtunut vastaanotto oli kuluttanut hänen voimansa melkein loppuun… Hän hengähti ja astui sisään. Auringonpaisteisessa salongissa tapasi hän konsuli Huneuksen, puutavaratukkukauppiaan, joka oli tullut onnittelulle vaimonsa, tyttärensä ja tämän miehen, herra senaattori tohtori Gieseken kera Travemündestä, jossa he, kuten useimmat kaupungin hienot perheet, viettivät kesää, mutta josta he nyt kaikki olivat tulleet kaupunkiin vartavasten Buddenbrookin riemujuhlan kunniaksi.
Ei oltu istuttu kolmea minuuttia salongin vaaleilla, kuperilla nojatuoleilla, kun sisään astui konsuli Oeverdieck, pormestari-vainajan poika ynnä tämän puoliso, syntyisin Kistenmaker; ja konsuli Huneuksen heittäessä hyvästejä kohtasi hän ovella veljensä, jolla oli yksi miljoona vähemmän, mutta sen sijaan senaattorin arvonimi.
Nyt oli vierasten tulva alkanut. Suuri, valkoinen ovi soittavia amoriineja esittävine korkokuvineen sulki tuskin hetkeksikään näkyvistä aurinkoista porraskäytävää, jossa vieraita liikkui lakkaamatta ylös ja alas. Mutta koska salonki oli tilava ja ryhmiin kerääntyneet kävijät viihtyivät keskenään, oli tulijoiden luku paljon suurempi kuin menijäin, ja kohta vapautettiin palvelustyttö oven avaamisesta ja sulkemisesta ja seisoskeltiin myös eteisen parkettilattialla. Kuuluu nais- ja miesäänten sorinaa, puhetta, leikinlaskua, äänekästä, rattoisaa naurua, joka kaikuu porraskäytävän pylväiden välissä ja kohoaa himmeää lasikattoa kohti; kumarrellaan, pudistetaan toistensa käsiä, ja senaattori Buddenbrook vastaanottaa milloin portaiden yläpäässä, milloin ulokkeen suulla, vakavasti ja muodollisesti mumistuja tai sydämellisesti lausuttuja onnentoivotuksia. Sitten saapuu pormestari tohtori Langhals, komea, tanakkavartaloinen herra, jonka ajeltu leuka katoaa valkoisen kaulaliinan solmuun; hänellä on lyhyt harmaa poskiparta ja väsynyt valtiomiehenkatse, ja häntä tervehditään joka puolelta suurella kunnioituksella. Ja tuossa on viinikauppias konsuli Eduard Kistenmaker vaimoineen, syntyisin Möllendorpf, ynnä hänen veljensä ja liikekumppaninsa Stephan, senaattori Buddenbrookin uskollisin ystävä ja kannattaja rouvansa, erittäin terveen tilanomistajan tyttären kera. Leskirouva, senaattorin rouva Möllendorpf, prameilee keskellä salongin sohvaa, ja hänen poikansa, herra konsuli August Möllendorpf, ja miniänsä Julchen, syntyisin Hagenström, saapuvat myös samassa, ilmaisevat onnittelunsa ja liikkuvat tervehtien seuran keskellä. Konsuli Herman Hagenström on löytänyt sopivan tuen raskaalle vartalolleen portaiden kaidepuusta ja juttelee nyt, raskaasti punaiseen partaansa hengittäen, litteä nenä ylähuulen päällä riippuen, herra senaattori tohtori Cremerin, poliisimestarin kanssa, jonka harmaan ja ruskean kirjava parta ympäröi hänen viekkaan näköisiä, lempeästi hymyileviä kasvojaan. Jostakin vilahtavat myös virallisen syyttäjän, lakitieteentohtori Moritz Hagenströmin terävät harvat hampaat ja hänen hampurilaisen vaimonsa, syntyisin Puttfarken, kauniit kasvot. Vanha tohtori Grabow pitää hetken verran kädessään senaattori Buddenbrookin oikeaa kättä ja jättää sen seuraavassa silmänräpäyksessä rakennusmestari Voigtin puristettavaksi. Ja portailta ilmestyy maallikon pukuun puettuna, vain pitkän takin osoittaessa hengellistä arvokkuutta, pastori Pringsheim, kädet ojossa ja kirkastunein kasvoin. Friedrich Wilhelm Marcus myöskin on läsnä. Ne herrat, jotka edustavat jotakin virkakuntaa, senaattia, porvaristoa tai kauppakamaria, esiintyvät hännystakeissa. — Kello on puoli kaksitoista. Kuumuus on tukahduttava. Talon rouva on neljännestunti sitten vetäytynyt pois seurasta…
Äkkiä kuuluu alhaalta töminää ja jalkojen raapimista, aivan kuin ovesta pyrkisi sisään paljon väkeä yht'aikaa, ja samassa kajahtaa eteisestä kova, komentava ääni, joka kuuluu talon joka soppeen… Kaikki rientävät kaiteen ääreen, tunkeilevat portaissa, salongin, ruokasalin ja tupakkahuoneen ovilla ja koettavat kurkistaa alas. Ja alhaalla järjestyy parastaikaa viisitoista- kaksikymmenmiehinen soittokunta ruskeatekotukkaisen herran komentamana, jonka leveät keltaiset tekohampaat vilahtelevat hänen puhuessaan… Mitä on tekeillä? Konsuli Peter Döhlmann saapuu kaupunginteatterin soittokunnan kera! Hän nousee voittoisan näköisenä portaita, heiluttaen ilmassa ohjelmapinkkaa!
Ja sitten alkaa tolkuton sointujen sekamelska tässä kaiultaan mahdottomassa paikassa, äänikilpailu, jossa ylinnä kaikuu iso, rämisten toitottava pasuuna, jota eräs paksu mies puhaltaa epätoivoisen näköisenä; ja tuosta räminästä, jolla tahdotaan kunnioittaa Buddenbrookin sukua sen merkkipäivänä, selviää esiin koraali: »Nyt Herraa kiittäkää», sitä seuraa parafraasi Offenbachin »Kauniista Helenasta» ja sitten useita kansanlaulusovitelmia… Se on sangen laaja ohjelma.
Kaunis ajatus, kiitos Döhlmannin! Onnitellaan konsulia, eikä kukaan ole halukas lähtemään ennen konsertin loppua. Seisoskellaan ja istutaan salongissa ja porrasholvistossa, kuunnellaan ja puhellaan…
Thomas Buddenbrook seisoo Stephan Kistenmakerin, senaattori tohtori Gieseken ja rakennusmestari Voigtin kanssa pääportaiden toisella puolen viimeisen, tupakkahuoneeseen johtavan oven luona, lähellä toiseen kerrokseen johtavia portaita. Hän seisoo nojaten seinään, sanoo silloin tällöin sanan ympärillään seisoville ja katsoo muuten äänettömänä kaiteen yli ilmaan. Kuumuus on yhä lisääntynyt, käynyt yhä painostavammaksi, mutta pian voidaan toivoa sadetta, sillä lasi-ikkunan yli kulkevista varjoista päättäen on taivaalla pilviä. Ja noita varjoja tulee yhä enemmän ja enemmän, niin että nopeasti vaihtuva valo koskee silmiin. Vähän väliä himmenee kullatun stukon, messinkisen kruunun ja läkkisoittimien loiste, ja välähtää sitten taas kirkkaaksi… Vain kerran viipyy varjo hiukan kauemmin, jolloin kattoikkunaa vasten kuuluu viiteen kuuteen otteeseen hienoa ritinää: sataa epäilemättä hiukan rakeita. Sitten taas valahtaa auringonpaiste yli koko talon.