»Nyt Herran päivä on», aloitti hän aivan hiljaa, mutta sitä kovempaa kajahti hänen isänsä ääni, kun tämä keskeytti hänen lausuntansa: »Esitystä alkaessa on ensin kumarrettava, kuulepas, poikani! Ja sitten paljon äänekkäämmin. Vielä kerran, ole hyvä! 'Paimenen pyhä'…»

Tämä oli julmaa, ja senaattori tiesi kyllä riistävänsä siten lapsen viimeisenkin rohkeuden ja vastustuskyvyn. Mutta poika ei saanut antaa riistää rohkeuttaan! Hän ei saanut joutua ymmälle! Hänen täytyi osoittaa lujuutta ja miehekkyyttä… »Paimenen pyhä…!» toisti hän vaativasti ja kehoittavasti…

Mutta Hannon itsehillintä oli loppunut. Hänen päänsä riippui rinnalla ja hänen oikea kätensä, joka pisti esiin hentona, kelmeänä ja sinisuonisena kudotun merimiespuvun tummansinisestä, ankkurilla varustetusta ahdassuisesta hihasta, kouri suonenvedontapaisesti oviverhon brokadikudosta.

»Nyt Herran päivä on», alkoi hän uudestaan, mutta siihen se loppui. Hänet valtasi niin rajaton sääli itseään kohtaan, että ääni kieltäytyi tottelemasta ja kyyneleet kumpusivat auttamattomasti esiin luomien alta. Ja hän alkoi äkkiä ikävöidä sellaisia öitä, jolloin hän oli maannut pienessä kaulataudissa tai kuumeessa sängyssään ja jolloin Ida oli tullut antamaan hänelle juotavaa ja pannut hellästi uuden kääreen hänen otsalleen… Hän kääntyi syrjin, painoi päänsä kättä vasten, jolla hän piti kiinni oviverhosta, ja nyyhkäisi.

»No, tästä ei ole suurta huvia!» sanoi senaattori vihaisesti ja nousi paikaltaan. »Mitä sinä itket? Siinä olisi itkun syytä, ettet sinä tämmöisenä päivänä voi pusertaa itsestäsi sen verran tarmoa, että tuottaisit minulle ilon. Oletko sinä tyttö? Mikä sinusta tulee, jos et muuta tapojasi? Aiotko aina kylpeä kyynelissä, kun sinun on puhuttava ihmisille?…»

Minä en puhu milloinkaan ihmisille, ajatteli Hanno epätoivoisesti.

»Mieti asiaa iltapäivään asti», päätti senaattori puheensa. Ja Ida Jungmannin polvistuessa kasvattinsa eteen, kuivatessa tämän silmät ja puhellessa tälle puoleksi nuhdellen, puoleksi lempeän lohduttavasti, meni hän ruokasaliin.

Kun hän joi nopeasti teetään, poistuivat konsulitar, Tony, Klothilde ja Christian. Heidät oli kutsuttu Gerdan luo päivälliselle yhdessä Krögereiden, Weinschenkien ja Buddenbrookin naisten kanssa, senaattorin ottaessa osaa raatihuoneen herrakutsuihin, jonne hänen oli pakko mennä, tekipä mieli tai ei, mutta jossa hän ei aikonut viipyä kovin pitkään, sillä hän tahtoi vielä tavata omaisensa kotonaan.

Hän joi kukkasilla reunustetun pöydän ääressä kuuman teensä teevadilta, söi nopeasti munan ja veti portailla pari haikua savukkeestaan. Grobleben tuli puutarhan puoleisesta eteisestä herraansa vastaan portaiden alapäähän, nytkin, kuumimman kesän aikana, villainen huivi kaulassaan. Hänellä oli kenkä vasempaan käteen pistettynä, kenkäharja oikeassa, pitkulainen tippa riippui taaskin nenänpäässä. Hän seisahtui ruskean karhun viereen, joka piteli käpäliensä välissä käyntikorttilautasta.

»Kyll', herra senateeri, sata vuotta… ja toinen on köyhä ja toinen on rikas…»