Hänen vaimonsa, jolle Ida Jungmann oli antanut merkin, pidätti häntä.
»Silmänräpäys, Thomas… Tiedäthän, että Hannolla on aivan kohta tuntinsa… Hän tahtoisi lausua sinulle runon… Tule, Hanno. Älä ole tietävinäsi, että täällä on ketään. Ole aivan rauhallinen!»
Pikku Hannon täytyi loma-aikoinakin — sillä heinäkuussa oli kesäloma — ottaa yksityisopetusta laskennossa voidakseen seurata luokkansa mukana. Jossakin Sankt Gertrudin esikaupungin kuumassa kamarissa, jossa ei haissut varsin hyvältä, odotti häntä punapartainen mies, jolla oli mustat kynnenalukset, opettaakseen hänelle tuota mahdotonta kertomataulua. Mutta ensin täytyi hänen lausua isälleen runo jonka hän oli valmistanut huolellisesti Idan kanssa korokkeellaan…
Hän nojasi flyygeliä vasten puettuna Kööpenhaminasta tuotuun merimiespukuunsa, jossa oli valkoinen edusta ja paksu merimiessolmu. Hän seisoi siinä hennot jalat ristissä, pää ja vartalo hiukan syrjin, arassa ja itsetiedottoman sirossa asennossa. Pari kolme viikkoa sitten oli hänen pitkä tukkansa leikattu, koska koulussa paitsi tovereita myös opettajat olivat nauraneet sille. Mutta pään päältä se oli vielä tuuhea ja kiharainen ja lankesi syvälle alas ohimoille ja hennolle otsalle. Hän oli luonut alas luomensa, niin että pitkät ruskeat ripset koskettivat silmien sinertäviä varjoja, ja hänen suljetut huulensa olivat hiukan vinossa.
Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Hän oli alkava itkeä eikä ollut voiva lopettaa itkulta runoaan, jota ajatellessa sydän pusertui kokoon samoin kuin sunnuntaina kirkossa herra Pfühlin, urkurin, soittaessa erästä määrättyä, karmivan juhlallista säveltä… hän oli alkava itkeä kuten aina, kun häntä tahdottiin esiintymään, kun häntä kuulusteltiin, kun koetettiin hänen taitoaan ja tarkkaavaisuuttaan, kuten isä halusi tehdä. Jospa ei äiti olisi sanonut mitään rauhallisuudesta! Sen tuli olla rohkaisuna, mutta hän tunsi sen vaikuttavan toisin. Tuossa he nyt kaikki seisoivat ja katsoivat häneen. He pelkäsivät ja odottivat, että hän rupeaisi itkemään… ja oliko silloin mahdollista ettei hän olisi itkenyt? Hän kohotti luomensa ja etsi katseellaan Idaa, joka hypisteli kellonvitjojaan ja nyökkäsi hänelle juron vilpittömällä tavallaan. Ja hänet valtasi halu hiipiä tämän kaulaan, kannatuttaa itsensä pois ja kuulla vain Idan syvän, matalan äänen sanovan: »Ole huoleti, Hanno, ei sinun tarvitse lausua…»
»No poikaseni, annapas kuulua», sanoi senaattori lyhyeen. Hän oli istahtanut nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti. Hän ei hymyillyt — ei tänään senkään vertaa kuin muissa tämänkaltaisissa tilaisuuksissa.
Vakavana, toinen kulmakarva koholla tarkasti hän pikku Hannon vartaloa tutkivin, melkein kylmin silmin.
Hanno kohentausi. Hän siveli kädellään flyygelin sileäksikiilloitettua pintaa, loi aran katseen kaikkiin läsnäolijoihin ja sanoi hiljaisella, hiukan karhealla äänellä, rohkaistuneena isoäidin ja Tony-tädin lempeästä katseesta: »Paimenen pyhä… kirjoittanut Uhland.»
»Voi hyvä ystävä, eihän tuo ole mitään!» huusi senaattori. Ei se sovi, että sinä seisot soittokoneen luona kädet ristissä vatsan päällä… Seiso suorana ja lausu ääneen! Se on ensimmäinen ehto. Mene tuonne oviverhojen väliin! Ja sitten pää pystyyn… ja käsivarret hiljaa sivuilla…»
Hanno asettui arkihuoneen kynnykselle ja laski käsivarret alas. Kuuliaisesti kohotti hän päänsä, mutta piti luomensa niin alhaalla, ettei silmiä näkynyt ollenkaan. Luultavasti niiden alla oli jo kyyneleitä.