Muuten ei ollut pelkoa siitä, että se häiriintyisi nuorekkaan vallattomuuden äänistä. Yksi ainoa katse olisi riittänyt toteamaan, että melkein kaikki suvun koolla olevat jäsenet olivat iässä, jossa mielenilmaukset jo kauan aikaa sitten ovat mukautuneet määrättyihin muotoihin. Tarkastakaammepa heitä: siinä oli senaattori Thomas Buddenbrook, jonka kalpeus oli ristiriidassa hänen teeskennellyn valppaan, tarmokkaan ja hiukan leikkisän ilmeensä kanssa; Gerda, hänen rouvansa, joka, nojaten liikkumattomana tuolin selkää vasten, oli kääntänyt kauniit kasvonsa ylöspäin ja katseli lähekkäin olevilla, sinisten varjojen ympäröimillä, ihmeellisesti kimaltelevilla silmillään kattokruunun säihkyviä kristalleja; Thomaksen sisar, rouva Permaneder; Jürgen Kröger, hänen serkkunsa, hiljainen, yksinkertaisesti puettu virkailija; Thomaksen serkut Friederike, Henriette ja Pfiffi, joista kaksi edellistä oli käynyt vielä laihemmaksi ja pitemmäksi ja jälkimmäinen vielä pienemmäksi ja paksummaksi kuin ennen, mutta joilla oli yhteistä muuttumaton kasvojen ilme, terävä, pahansuopa hymy, joka kohdistui kaikkia ihmisiä ja asioita kohtaan juorunhaluisella epäuskolla ja joka tuntui sanovan: »Todellako? Tekisipä mieli aluksi epäillä», ja viimein tuhkanharmaa Klothilde-parka, jonka ajatukset kai olivat suuntautuneet illalliseen. Kaikki he olivat yli neljänkymmenen. Ja talon emäntä, tätilän veli Justus Kröger sekä pikku Therese Weichbrodt olivat hyvän joukon yli kuudenkymmenen; mutta vanha konsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, ynnä täysin kuuro madame Kethelsen olivat seitsemissäkymmenissä.
Nuoruutensa kukoistuksessa oli oikeastaan vain Erika Weinschenk. Mutta kun hänen vaaleansiniset silmänsä — herra Grünlichin silmät — liukuivat hänen mieheensä, johtajaan, jonka lyhyttukkainen, ohimoilta harmaantunut pää kapeine suupielineen näkyi sohvan vieressä seinän idyllistä maisemaa vasten, saattoi huomata, että hänen täyteläinen povensa alkoi kohoilla äänettömästi, mutta raskaasti… Hänen päässään pyörivät kai usanssi, kirjanpito, todistajat, virallinen syyttäjä, puolustusasianajaja ja tuomari yhtenä sekavana vyyhtenä. Ja tuskinpa koko huoneessa oli ketään, jota nuo joulunvietolle vieraat ajatukset eivät olisi painaneet. Rouva Permanederin vävyn syytteenalainen tila, koko koollaolevan suvun tietoisuus erään suvun jäsenen läsnäolosta, jonka väitettiin loukanneen lakeja, porvarillista järjestystä ja kaupallista kunniallisuutta, ja joka ehkä oli joutuva häpeän uhriksi ja vankilaan, antoi yhdessäololle aivan epätavallisen, painostavan leiman. Buddenbrookin suku viettämässä joulua syytteenalaisen henkilön kera! Rouva Permaneder nojasi tavallista ankarampana ja mahtipontisempana selustaan, Breitestrassen Buddenbrookin naisten hymy oli tavallista pisteliäämpää…
Entä lapset? Nuo hiukan niukkalukuiset jälkeläiset? Tunsivatko nämäkin tämän uuden, kaamean asiantilan vaikutusta? Pikku Elisabethin mielentilasta oli mahdoton sanoa mitään; hän istui hoitajattarensa käsivarrella puettuna mekkoon, jonka runsaissa atlasnauhoissa näkyi rouva Permanederin maku. Hän oli puristanut peukalonsa pikkuruikkuisten nyrkkiensä sisään, imi kieltään, katseli hiukan ulkonevine silmineen jäykästi eteensä ja päästi silloin tällöin lyhyen pärisevän äänen, jolloin hoitajatar keikutti häntä hiukan. Mutta Hanno istui hiljaa jakkarallaan äitinsä jalkojen juuressa ja katsoi, kuten tämä, kruunun kristalleja… mutta entä Christian? Missä hän oli? Vasta viime tingassa huomattiin, ettei hän ollut saapuvilla. Konsulittaren liikkeet, tuo omituinen suupielestä hiuslaitetta kohti kohoava ele, jolla hän aivan kuin siirsi paikoilleen irtaantuneen suortuvan, muuttui yhä hätäisemmäksi… Hän antoi määräyksen mamsseli Severinille, ja tämä meni kuoropoikien keskitse ja köyhien ohi eteisen poikki, jossa kolkutti herra Buddenbrookin ovelle.
Heti sen jälkeen ilmestyi Christian esiin. Hän tuli mukavan verkkaisesti, hiukan laahustaen maisemahuoneeseen, sillä hänen laihat väärät säärensä olivat nivelreumatismin jälkeen jonkun verran jäykät.
»Tuhat tulimmaista», hän sanoi, »minä olin unohtaa koko asian!»
»Olit unohtaa…» toisti hänen äitinsä kysyvästi.
»Niin, olin melkein unohtaa, että on joulu… Istuin lukemassa erästä matkakertomusta… Etelä-Amerikasta…» lisäsi hän aikoen juuri ruveta kuvailemaan joulunviettoa eräässä viidennen luokan huvipaikassa Lontoossa, kun huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus alkoi vaikuttaa häneenkin ja hän lähti varpaisillaan, nenäänsä kurtistaen paikalleen.
»Iloitse, Sionin tytär!» lauloivat kuoropojat, ja samat naskalit, jotka vast'ikään olivat pitäneet pylväikössä semmoista meteliä, että senaattorin oli täytynyt näyttäytyä ovella hillitäkseen heitä, lauloivat nyt ihmeteltävän kauniisti. Nuo heleät äänet, jotka matalampien äänten kannattamina kohottivat puhtaan, riemuitsevan ylistyslaulun, saivat kaikkien sydämet puolelleen, pehmittivät Buddenbrook-neitojen hymyn ja saivat aikaan sen, että vanhat vaipuivat ajattelemaan mennyttä elämäänsä ja nuoret unohtivat hetkeksi huolensa.
Hanno oli kalpea. Hän irroitti kädet polviensa ympäriltä, leikki jakkaransa rimpsuilla ja painoi kielenkärkensä hammasta vasten, suu puoliavoinna ja kasvoilla paleleva ilme. Hänen täytyi silloin tällöin hengähtää syvään, sillä laulun, tuon kellonheleän a capella-laulun täyttäessä ilman kuristui hänen sydämensä kokoon ahdistavan onnen vallassa. Joulu… Korkean, valkoisen, toistaiseksi suljetun kaksoisoven rakosista tunkeutui kuusentuoksu huoneeseen herättäen salin ihmeiden ikävöimistä, jotka joka vuosi tuntuivat yhtä käsittämättömän ylimaailmallisilta ja joiden paljastumista hän odotti suonet tykkien… Mitähän siellä mahtoi olla hänelle? Sen, mitä hän toivoi, sai hän varmasti, ellei sitä jo edeltäpäin ollut sanottu mahdottomaksi. Teatteri oli heti pistävä hänelle silmään ja vetävä hänet luokseen, kaivattu nukketeatteri, joka oli seisonut päällimmäisenä, voimakkaasti alleviivattuna isoäidille annetussa toivomuslistassa ja joka oli »Fidelion» jälkeen hänen ainoa ajatuksensa.
Hanno oli äskettäin, herra Brechtin luona kärsittyjen vaivojen palkkioksi ja korvaukseksi, päässyt ensi kertaa kaupungin teatteriin, jossa hän oli istunut ensi rivillä äitinsä vieressä seuraten henkeä pidättäen »Fidelion» sointuja ja kohtauksia. Sen jälkeen näki hän unta vain oopperakohtauksista, ja hänet täytti semmoinen ihastus näyttämöä kohtaan, ettei hän tahtonut osata nukkua. Sanomattomalla kateudella katsoi hän kadulla ihmisiä, jotka Christian-sedän tavoin olivat tunnettuja teatterin harrastajia, kuten konsuli Döhlmann ja kaupanvälittäjä Gosch. Saada istua, kuten nämä, melkein joka ilta teatterissa — käsittämätön ajatus. Kunpa hän olisi edes kerran viikossa, ennen näytännön alkua, saanut kurkistaa saliin, kuulla soittimien viritystä ja katsoa suljettua esirippua! Sillä häntä viehätti teatterissa kaikki: kaasun haju, istuimet, soittajat, esirippu…