Olikohan hänen nukketeatterinsa suurikin? Suuri ja leveä? Miltä mahtoi sen esirippu näyttää? Siihen täytyi mitä pikimmin pistää pieni reikä, sillä kaupunginteatterin esiripussakin oli kurkistusreikä… Olikohan isoäiti vai mamsseli Severin — sillä eihän isoäiti ehtinyt tehdä kaikkea — laittanut »Fidelion» näyttämökoristukset? Huomispäivänä oli hän piiloutuva jonnekin esittääkseen ensi näytännön aivan yksin… Ja hän kuuli jo nukkiensa laulavan; sillä musiikki oli heti kiinnittänyt hänet teatteriin mitä läheisimmin…
»Veisaa, Jerusalem!» päättivät kuoropojat laulunsa, ja äänet, jotka olivat kulkeneet rinnakkain fuugantapaisesti, sulivat viime sävelessä sovinnollisesti ja iloisesti yhteen. Kirkas sointu hälveni, ja syvä hiljaisuus levisi pylväikköön ja maisemahuoneeseen. Suvun jäsenet loivat katseensa alas; vain johtaja Weinschenk katseli huolettomasti ja rohkeasti ympärilleen. Mutta konsulitar lähestyi hitain askelia pöytää ja asettui omaistensa keskeen sohvalle, joka ei enää, kuten entisinä aikoina, ollut erillään, ilman edessäolevaa pöytää, seinän vieressä. Hän nosti lampun lähemmä ja asetti eteensä ison raamatun, jonka vanhuudesta vaalennut kultanahkapinta oli mahdottoman leveä. Sitten hän työnsi silmälasit nenälleen, aukaisi molemmat nahkasolmut, joilla tuo suunnaton laitos oli sidottu, levitti auki merkillä varustetun paikan, jolloin tuli esiin kirjan paksu, karkea, kellahtava paperi suhteettoman suurine kirjaimineen, joi kulauksen sokerivettä ja alkoi lukea joulutekstiä.
Hän luki hitaasti tuota vanhanaikaista kieltä, yksinkertaisella, sydämeenkäyvällä tavalla, äänellä, joka kaikui selvänä, liikutettuna ja iloisena äänettömän hartauden keskellä. »Ja ihmisille hyvä tahto!» lausui hän. Ja kun hän oli lopettanut, kajahti pylväiköstä kolmiäänisesti »Jouluyö, juhlayö», johon koko suku yhtyi maisemahuoneesta. Se tapahtui vähän varoen, sillä useimmat läsnäolijoista olivat epämusikaalisia, ja vähänväliä kuului joukosta joku matala, aivan asiaankuulumaton sävel… Mutta se ei häirinnyt ensinkään laulun vaikutusta… Rouva Permaneder lauloi vapisevin huulin, sillä suloisinta ja tuskallisinta liikutusta tuntee ihminen, jolla on takanaan vaiherikas elämä ja joka juhlahetken lyhyessä rauhassa muistelee mennyttä aikaa… Madame Kethelsen itki hiljaa ja katkerasti, vaikka hän ei voinut kuulla juuri mitään.
Sitten nousi konsulitar paikaltaan. Hän tarttui toisella kädellään lapsenlapsensa Johannin, toisella lapsenlapsenlapsensa Elisabethin käteen ja astui näiden kera huoneen poikki. Toiset liittyivät heihin, ensin vanhemmat, sitten nuoremmat suvun jäsenet, pylväiköstä yhtyivät heihin vielä palvelijat ja köyhät, ja kaikkien laulaessa yksiäänisesti »Joulupuu on rakennettu», ja Christian-sedän naurattaessa lapsia nostelemalla jalkojaan kuin tanssinukke astuttiin silmät huikaistuina, kasvot hymyillen selkoselälleen levitetyn kaksoisoven kautta suoraan taivaaseen.
Koko sali, jonka täytti kärventyneiden kuusenoksien tuoksu, välkkyi ja kimmelsi lukemattomista valoista, ja seinien sininen tausta valkoisine jumalhahmoineen saattoi huoneen näyttämään vielä suuremmalta. Kynttilöiden liekit valtavan, melkein kattoon asti ulottuvan joulupuun oksilla, joka seisoi punaverhoisten ikkunoiden välissä, joka oli koristettu hopealangoilla ja suurilla valkoisilla liljoilla, jonka latvassa oli sädehtivä enkeli ja juurella sievä sienisommitelma, tuikahtelivat yleisessä valomeressä kuin kaukaiset tähdet. Sillä valkoisen liinan kattamalla pöydällä, joka ulottui pitkänä ja leveänä ja joululahjojen peittämänä ikkunasta melkein ovelle asti, oli rivi pienempiä, konvehdeilla koristettuja joulupuita, joiden oksilla myös paloi vahakynttilöitä. Ja seinillä paloivat haarajalkojen kynttilät, ja kullatuissa jalustoissa paloivat paksut kynttilät huoneen joka nurkassa. Isommat lahjat, joille ei ollut sijaa pöydällä, odottivat rivissä lattialla. Pienempiä pöytiä, jotka myös olivat katetut valkoisella liinalla ja joiden päällä myös oli lahjoja ja sytytetty kuusi, oli pantu molempien ovien viereen: niillä olivat palvelusväen ja köyhien lahjat.
Laulaen, häikäistyneinä, vanhan tutun huoneen näyttäessä aivan uudelta, kuljettiin kerran huoneen ympäri, seimen sivu, jossa vahasta tehty Jeesuslapsi näytti tekevän ristinmerkkiä, ja seisahduttiin sitten äänettöminä paikoilleen, silmän alettua erottaa yksityisiä esineitä.
Hanno oli aivan kuin houreessa. Heti kun hän oli astunut sisään, olivat hänen kuumeiset, etsivät silmänsä keksineet pöydällä teatterin… teatterin, joka oli suurempi ja leveämpi kuin hän oli milloinkaan osannut kuvitella. Mutta hänen paikkansa oli vaihtunut, ja hän alkoi jo vakavasti epäillä, oliko koko tuo satumainen teatteri tarkoitettukaan hänelle. Ja näyttämön juuressa lattialla oli sitäpaitsi jokin iso, oudon näköinen esine, huonekalu, piirongintapainen kappale… voiko sekin olla tarkoitettu hänelle?
»Tule tänne, lapsi, katsopas tätä», sanoi konsulitar avaten sen kannen. »Tiedän sinun soittavan mielelläsi koraaleja… Herra Pfühl on antava sinulle tarpeelliset ohjeet… Näitä polkimia täytyy koko ajan polkea… väliin kovemmin, väliin hiljemmin… eikä käsiä saa ottaa välillä pois, sormia pitää siirrellä vain peu a peu…»
Se oli urkuharmonio, pieni, sievä ruskeapintainen harmonio, jossa oli metallikannattimet sivuilla, kirkkaanväriset polkimet ja siro kääntötuoli. Hanno painoi paria kosketinta… ja siitä lähti hiljainen urkusointu, joka sai ympärillä seisovat kääntämään päätään… Hanno syleili isoäitiään, joka painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja irroittautui sitten vastaanottaakseen toisten kiitokset.
Hanno kääntyi katsomaan teatteria. Harmonio oli yllättävä unelma, mutta hänellä ei nyt ensi aluksi ollut aikaa tutkia sitä. Se oli onnen kukkura, jollaisen langetessa ihmisen osalle hän on kiittämätön kutakin lahjaa kohtaan erikseen ja katsoo vain hätäisesti kaikkea sekä oppii vasta myöhemmin käsittämään koko tuon ylenpalttisuuden… Ah, siinä oli kuiskaajakoppikin, näkinkengänmuotoinen kuiskaajakoppi, jonka takana riippui punainen kullalla kirjaeltu esirippu kokoonkäärittynä. Näyttämölle oli järjestetty »Fidelion» viimeinen näytös. Vankiraukat olivat siinä ristissä käsin. Don Pizarro seisoi sivummalla peloittavan näköisenä suunnattomine puhvihihoineen. Ja takaa riensi juoksuaskelin mustaan samettiin puettu ministeri, kääntääkseen kaikki asiat hyväksi. Se oli aivan kuin kaupunginteatterissa, melkein vielä kauniimpaa. Hannon korvissa kaikui riemukuoro, finaali, ja hän istuutui harmonion ääreen soittaakseen siitä erään pätkän, joka oli jäänyt hänen muistiinsa… Mutta hän nousi jälleen ylös katsellakseen erästä toivottua kirjaa, kreikkalaista jumalaistarustoa, joka oli sidottu punaisiin kansiin ja jonka kannessa oli kullattu Pallas Atenen kuva. Hän söi lautaseltaan makeisia, marsipaania ja piparkakkuja, tarkasti pikkutavaroita, kirjoitustarpeita ja kouluvihkoa, ja unohti hetkeksi kaiken muun pikkuruikkuisella lasimurulla varustetun kynän varren tähden, johon katsoessa näki edessään laajan sveitsiläismaiseman…