Thomas veti hänen toisen kätensä alas ja sulki sen omiensa väliin.
»Tiedän sen, rakas Tony, tiedän sen kaiken! Mutta olkaamme nyt hieman järkevät! Hyvä äitimme on kuollut… emme voi kutsua häntä takaisin. Mikä on edessä nyt? On ollut järjetöntä pitää tätä taloa kuolleena pääomana… tottapahan minä sen tiedän, vai mitä! Teemmekö me siitä vuokrakasarmin?… Sinusta on raskasta ajatella, että se joutuisi vierasten käsiin. Mutta silloinhan on parempi, ettei sinun tarvitse nähdä sitä, vaan että etsit itsellesi pienen sievän talon tai asunnon jostakin, esimerkiksi Burgtor'in luota… Vai olisiko sinusta hauskempi asua tässä vuokralaisten parissa?… Ja onhan sinulla yhä sukulaisesi, Gerda ja minä ja Breitestrassen Buddenbrookit ja Krögerit ja neiti Weichbrodt… puhumatta Klothildesta, joka ehkä ei taida enää oikein hyväksyä seuraamme. Hän on tullut vähän yksipuoliseksi uudessa ympäristössään…»
Sisarelta pääsi huokaus, joka oli puoleksi naurua, hän kääntyi ja painoi nenäliinan tiukemmin kasvojaan vastaan, murjottaen kuin lapsi, jota koetetaan lepyttää leikkipuheella. Mutta sitten hän paljasti päättävästi kasvonsa ja oikaisi ryhtinsä keikauttaen päänsä takakenoon ja painoi leukansa alas, kuten hänellä oli tapana tehdä silloin kun kysyttiin luonnetta ja arvokkuutta.
»Kas niin, Tom», hän sanoi, ja hänen itkettyneissä silmissään oli vakava ja luja ilme, kun hän loi ne räpytellen ikkunaan päin, »tahdon olla järkevä… olen jo järkevä. Anna anteeksi… anna sinäkin anteeksi, Gerda… että olen itkenyt. Sille ei joskus mahda mitään… se on sellainen heikkous. Mutta se on vain ulkonaista, uskokaa minua. Te tiedätte kumpikin, että minä olen elämän karkaisema nainen… Tom, tuo, mitä sinä sanoit kuolleesta pääomasta, valaisee minulle asian. Toistan vielä kerran, että sinun tulee tehdä minkä oikeaksi näet. Sinun tulee ajatella ja toimia meidän puolestamme, sillä Gerda ja minä olemme naisia, ja Christian… Jumala olkoon hänelle armollinen!… Emme voi vastustaa sinua, sillä me emme voi esittää mitään vastaperusteita, vaan ainoastaan tunteita, se on päivänselvää. Kenelle sinä mahtanet sen myydä, Tom? Joko se tapahtuu piankin?»
»Jospa minä tietäisin, hyvä lapsi… Sittenhän se nähdään… puhuin jo tänä aamuna pari sanaa asiasta Goschille, vanhalle kaupanvälittäjä Goschille; hän ei näyttänyt haluttomalta…»
»Se olisi hyvä, hyvin hyvä. Sigismund Goschilla on omat heikkoutensa… Nuo hänen espanjankielestä tekemät käännöksensä, joista puhutaan — en muista koskaan runoilijan nimeä — ovat hiukan omituista hommaa, eikö totta, Tom. Mutta hän oli jo isän ystävä ja perin rehellinen mies. Ja hänellä on sydäntä, se on tunnettu asia. Hän on käsittävä, ettei tässä ole kysymys mistään tavallisesta kaupasta, mistä talosta hyvänsä… Mitä olet ajatellut pyytää, Tom? Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä?»
»Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä, Tomi» sanoi hän vielä pitäessään kiinni ovesta, kun hänen veljensä rouvineen jo oli menossa portaita alas. Yksin jäätyään hän jäi sitten seisomaan hiljaa keskelle huonetta, kädet ristissä, kämmenpuolet alaspäin, katsellen suurin, neuvottomin silmin ympärilleen. Hänen pienellä mustalla pitsimyssyllä peitetty päänsä, jota hän huojutteli hiljaa edestakaisin, vaipui ajatusten painamana hitaasti yhä alemma ja alemma olkapäälle.
KOLMAS LUKU.
Pikku Johannin täytyi sanoa jäähyväiset isoäitinsä maallisille jäännöksille, eikä hän pannut vastaan, vaikka häntä peloitti. Konsulittaren vaikean kuolinkamppailun päivänä oli senaattori, näköjään vartavasten poikansa saapuvilla ollessa, lausunut pari kovaa, syyttävää sanaa vaimolleen Christian-sedästä, joka oli hiipinyt pois kuolinhuoneesta ja mennyt nukkumaan. »Se johtuu hermoista, Thomas», oli Gerda vastannut. Mutta Thomas oli, luoden nopean katseen lapseen, jolta se ei suinkaan jäänyt huomaamatta, vastannut melkein ankarasti, ettei sitä sopinut puolustaa. Äitivainaja oli kärsinyt niin kauheasti, että oli häpeä istua vieressä liian, tunnottomana ja paeta pientä tuskaa, jonka tämän taistelun näkeminen tuotti. Siitä oli Hanno nyt päättänyt, ettei hänellä ollut oikeus panna vastaan, kun hänelle sanottiin, että hänen oli astuttava avonaisen arkun ääreen.
Samoin kuin jouluna tuntui tuo suuri huone vieraalta hänen astuessaan sinne hautajaisten edellisenä päivänä isän ja äidin välissä pylväiköstä. Ovea vastapäätä, suurten ruukkukasvien tummanviheriää taustaa vasten, joita oli asetettu puolikaareen korkeiden hopeaisten haarakynttiläjalkojen väliin, seisoi hohtavan valkoisena mustalla jalustalla Thorwaldsenin siunaava Kristus, jonka paikka tavallisesti oli eteisessä. Joka puolella häilyivät vedossa seinille kiinnitetyt suruharsot peittäen taivaansinisen taustan ja hymyilevät jumalhahmot, jotka olivat nähneet iloisia aterioita tässä huoneessa. Ja kokonaan mustiin puettujen omaistensa ympäröimänä, leveä, musta surunauha merimiespukunsa hihassa, runsaiden tuoksujen huumaamana, jotka lähtivät kukkavihkoista ja seppeleistä ja joihin sekoittui jokin melkein huomaamaton, vieras ja kuitenkin merkillisen tuttu haju, seisoi pikku Johann paarien ääressä katsoen liikkumatonta olentoa, joka lepäsi hänen edessään valkoisen atlassilkin keskellä ankaran ja juhlallisen näköisenä…