Rouva Permanederin pää painui syvälle, hänen kätensä eivät enää pusertaneet toisiaan, vaan höltisivät liikkumattomiksi.
»Meidän suostumuksemme!» toisti hän hetken aikaa vaiettuaan surullisesti, melkeinpä katkerasti. Hyvänen aika, tiedäthän sinä tekeväsi oikeuden mukaan, emmekä me voi olla antamatta suostumustamme… Mutta jos saamme sentään sanoa sanan… pyytää», jatkoi hän melkein soinnuttomasti ylähuulen alkaessa väristä… »Talo! Äidin talo! Kotimme! Jossa me olemme olleet niin onnelliset! Täytyykö meidän se myydä…?»
Senaattori kohautti jälleen olkaansa.
»Usko minua, lapsi, että kaikki, mitä sinä nyt esität, liikuttaa minua yhtä paljon kuin sinua… Mutta ne eivät ole mitään vastaperusteita, vaan tunteita. Se, mitä on tehtävä, on selvä. Meillä on tämä suuri kiinteistö… mitä me teemme sillä? Jo vuosia, jo isän kuolemasta saakka on takarakennus ollut rappiotilassa. Biljardisali on kissojen valtakuntana, ja jos astuu liian lähelle, on vaarassa suistua lattian alle…. Ellei minulla olisi Fischergruben-taloani, niin — Mutta se on olemassa ja minne minä sen panisin? Onko minun ennemmin myytävä se? Päätä itse… ja kenelle? Menettäisin melkein puolet siitä rahasta, jonka olen pannut siihen. Voi, Tony, meillä on kylliksi kiinteistöjä, meillä on liiaksi niitä! Varastohuoneet ja kaksi suurta taloa. Kiinteistöjen arvo ei ole liikepääoman tasalla! Ei, ei, myydä meidän täytyy!…»
Mutta rouva Permaneder ei kuullut tätä. Kokoon kyyhähtäneenä ja itseensä sulkeutuneena istui hän siinä tuijottaen kyyneleisin silmin avaruuteen.
»Meidän talomme!» mutisi hän… Muistan vielä sen vihkimistilaisuuden… Emme silloin olleet tätä korkeampia. Koko suku oli koolla. Ja setä Hoffstede lausui runon… Se on salkussa… Osaan sen ulkoa. Venukselt' on… Maisemahuone! Ruokasali! Vieraiden ihmisten käsiin…!»
»Niin, Tony, samoin kai ajattelivat ne, joiden täytyi poistua talosta isoisän ostaessa sen. He olivat menettäneet omaisuutensa ja heidän täytyi lähteä, ja ovat nyt kuolleet ja kuopatut. Kaikella on aikansa. Meidän tulee iloita ja kiittää Jumalaa, ettemme me vielä ole siinä asemassa kuin Ratenkampfit silloin, ja että saamme lähteä täältä suotuisissa oloissa…»
Nyyhkytys, syvä, tuskallinen nyyhkytys keskeytti hänet. Rouva Permanederin suru oli niin suuri, ettei hän edes ajatellut kuivata kyyneleitään, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän istui etukumarassa, kokoon lyyhistyneenä, ja kuuma pisara putosi hänen helmassa lepääville käsilleen hänen huomaamattaan.
»Tom», sanoi hän koettaen tehdä itkuun hukkumaisillaan olevan äänensä lujaksi. »Et tiedä miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, et tiedä. Sisarellesi ei ole käynyt hyvin elämässä. Olen saanut kestää kaikki mahdolliset onnettomuudet… en tiedä millä olen ansainnut sen. Mutta olen kestänyt kaiken nurkumatta, Grünlichin, Permanederin, Weinschenkin asiat. Sillä vaikka Jumala antoi yhä uudelleen minun elämäni sortua, en menettänyt sittenkään kaikkea toivoa. Tiesin paikan, turvallisen sataman, niin sanoakseni, jossa olin suojassa, jonne saatoin paeta kaikista elämän vastoinkäymisistä… Vielä sittenkin kun Weinschenk vietiin vankilaan… 'Äiti', sanoin minä, 'saammeko me tulla sinun luoksesi?' 'Kyllä, lapsukaiset, tulkaa vaan!'… Kun olimme lapsia ja leikimme 'hippasilla', oli aina joku rajoitettu paikka, maali, johon sai juosta hädässään ja ahdingossaan ja jossa sai olla turvassa. Äidin talo, tämä talo tässä oli minun turvapaikkani elämässä, Tom… Ja nyt… se… aiotaan myydä…»
Hän painoi päänsä tuolin selkämykseen, kätki kasvot nenäliinaan ja itki katkerasti.