»Sinä et ole tekevä tuota kaikkea!» huusi senaattori hypähtäen pystyyn. Myöskin Christian nousi, astui tuolinsa taa, tarttui siihen toisella kädellään, painoi leuan rintaansa vasten ja katsoi veljeensä arasti ja järkytettynä.
»Sinä et ole tekevä sitä…»toisti Thomas Buddenbrook melkein älyttömänä vihasta, kalpeana, vavisten, koko ruumis nytkähdellen. Niin kauan kuin minä olen maan päällä, ei se ole tapahtuva… vannon sen!… Varo itseäsi…! On mennyt liiaksi rahaa onnettomuuksiin, hullutuksiin ja alhaisuuksiin; minä en voi sallia, että neljäs osa äidin perinnöstä lankeaisi tuon naishenkilön ja hänen äpäröittensä hyväksi!… Varsinkin kun toinen neljännes jo hupeni Tiburtiuksen käsiin!… Sinä olet tuottanut suvulle liiaksi häpeää, onneton; ei ole enää tarpeellista tuoda meidän sukuumme huonoa naista ja antaa meidän nimeämme hänen lapsilleen. Kiellän sen, kuuletko? Kiellän sen!» huusi hän äänellä, joka sai huoneen kaikumaan ja karkoitti rouva Permanederin itkien sohvan nurkkaan. »Äläkä yritäkään nousta tätä kieltoa vastaan, varoitan sinua! Olen jo tähän asti halveksinut sinua, ummistanut silmäni… mutta jos aiot vaatia minut taisteluun, olet saava nähdä, kumpi meistä vie voiton! Varo itseäsi, sanon minä! En tunne enää sääliä! Olen julistava sinut syyntakeettomaksi, antava sulkea sinut hullujenhuoneeseen, tuhoava sinut! Tuhoava! Ymmärrätkö?!…»
»Ja minä sanon sinulle…»alkoi Christian… Ja nyt hukkui kaikki sanakiistaan, katkonaiseen, arvottomaan, surkuteltavaan sanakiistaan, jossa ei ollut muuta varsinaista aihetta kuin saada loukata toisiaan veriin asti. Christian moitti taas veljensä luonnetta ja kaivoi esiin varhaisimpien vuosien muistoja, kiusallisia yksityispiirteitä, joiden tuli osoittaa Thomaksen itsekkyyttä ja joita Christian ei ollut voinut unohtaa, vaan joita hän oli hautonut mielensä pohjalla valaen niihin katkeruutta. Ja senaattori vastasi hänelle kertaamalla liioitellun halveksuvasti ja uhkaavasti äskeisiä sanojaan. Gerda oli nojannut päänsä kättään vasten ja tarkasti molempia verhottu, määrittelemätön ilme silmissään. Rouva Permaneder hoki alituiseen: »Ja äiti makaa viereisessä huoneessa… Äiti makaa viereisessä huoneessa…»
Christian, joka jo viimeisten sanojen aikana oli liikuskellut edestakaisin, peräytyi viimein taistelu-paikalta.
»Hyvä on! Saammepa nähdä!» huusi hän puhkuen ja lähti ovea kohti silmät punaisina, takki avoinna, nenäliina kädessään, sekä paukahutti sen kiinni perästään.
Tätä seuranneen äkillisen hiljaisuuden aikana seisoi senaattori vielä kotvasen paikallaan katsellen oveen, josta hänen veljensä oli kadonnut. Sitten hän istuutui ääneti, otti taas paperit käteensä ja suoritti sen, mikä vielä oli suorittamatta, minkä jälkeen hän nojautui taapäin, soljutti viiksiensä päitä sormiensa lomitse ja vaipui ajatuksiinsa.
Rouva Permanederin sydän tykytti pelosta. Kysymys, tuo suuri kysymys ei enää ollut lykättävissä, sen täytyi päästä esille, saada vastaus… mutta oliko Thomas nyt siinä mielentilassa, että hän oli taipuvainen lempeyteen ja tunteellisuuteen?
»Entä… Tom —,» alkoi hän epäröiden katsoen ensin helmaansa ja koettaen sitten arasti tutkia veljensä ilmettä… »Huonekalut… Sinä olet tietysti jo miettinyt kaiken valmiiksi… Tavarat, jotka kuuluvat meille, tarkoitan Erikalle ja pikkuiselle ja minulle… jäävät kai tänne… meidän kanssamme… tarkoitan… miten olet ajatellut talon suhteen?» kysyi hän väännellen salaa käsiään.
Senaattori ei vastannut heti, vaan kierteli yhä viiksiään ja antoi ajatustensa kulkea synkkää latuaan. Sitten hän huokasi ja suoristausi.
»Talon suhteen?» sanoi hän… »Se kuuluu tietysti meille kaikille, sinulle, Christianille ja minulle… sekä, naurettavaa kyllä, myös pastori Tiburtiukselle, sillä tämä osuus kuuluu Klaran perintöön. Minä en voi päättää siitä yksin, vaan tarvitsen teidän suostumuksenne. Se on tietysti myytävä niin pian kuin suinkin», sanoi hän olkaansa kohauttaen. Samalla hänen kasvoillaan kuitenkin näkyi sellainen häive kuin olisi hän pelästynyt omia sanojaan.